2. marraskuuta 2012

Elätkö, uskallatko, unelmoitko?

Alla oleva  teksti on alkuperäinen artikkelikäsikirjoitukseni, joka julkaistiin ilman väliotsikoita sekä tekstikatkelmien ja kuvien kera uusimmassa Invalidityö -lehdessä. Julkaisen kirjoituksen nyt myös blogissani, koska jotkut ovat sitä minulta pyytäneet.



Elä, uskalla ja unelmoi - CP-vamma osana elämää



 Ei sinun tarvitse osallistua luokkaretkelle. Miten ihmeessä sinä voit opiskella yliopistossa? Sinun on turhaa edes haaveilla työllistymisestä. Et sinä kuitenkaan pysty elämään itsenäisesti. Edellä mainitut syrjivät ja vähättelevät lausahdukset ovat valitettavan tuttuja monille CP-vammaisille henkilöille. Ne ovat kuvaavia esimerkkejä siitä, että yhä edelleen etenkin meidät vaikeavammaiset yritetään sovittaa tietynlaiseen vammaismuottiin, jolloin meidän oletetaan ja odotetaan elävän jotenkin vajaata ja epänormaalia elämää.  Tällöin unohdetaan se tosiasia, ettei vaikeakaan liikuntavamma tee arjesta vammaista ja elämästä osaelämää. Tässä kirjoituksessa pohdin sitä, mitä voitaisiin tehdä, jotta vammaisuus nähtäisiin aiempaa enemmän yhtenä yksilön ominaisuutena eikä koko ihmistä ja hänen elämäänsä leimaavana poikkeavuutena?


Lapsi lasten joukossa


Jokaista vammaista lasta tulisi kohdella ensisijaisesti lapsena eikä elävänä diagnoosina ja kuntoutustoimenpiteiden kohteena. On ensiarvoisen tärkeää, että vanhemmat hyväksyvät lapsensa juuri sellaisena kuin hän on. Vammaisuuden hyväksymistä edesauttaa se, että vammasta kerrotaan rehellisesti; ongelmia liikaa korostamatta mahdollisuuksia tarjoten eikä niinkään mahdottomuuksia osoittaen. Kukaan kun ei voi varmuudella sanoa, mihin lapsi kykenee ja mihin ei. Jokainen vammainen lapsi on ainutkertainen yksilö omine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Lääkäreiden ja muiden asiantuntijoiden tulisi nähdä vanhemmat entistä enemmän asiantuntijoina oman lapsensa suhteen, sillä juuri he tuntevat lapsen yleensä kaikkein parhaiten. Vanhempien ei pidä noin vain alistua ennusteisiin, sillä pahimmillaan näistä usein varsin pessimistisistä tulevaisuudenkuvista voi tulla totta juuri siksi, ettei lasta epäonnistumisen pelossa kannusteta edes yrittämään. Kuinkahan moni asia olisi itseltänikin jäänyt tekemättä ja kokematta, jos läheiseni eivät olisi valaneet minuun uskoa siihen, että pystyn melkein mihin tahansa.


Tänä päivänä korostetaan onneksi sitä, että kaikilla lapsilla on oikeus kasvaa ja oppia yhdessä alusta alkaen mahdollisista erityistarpeista huolimatta. Lapset suhtautuvat erilaisuuteen usein luonnollisen uteliaasti, mutta omalla asennoitumisellaan aikuiset voivat pahimmillaan synnyttää pelkoa. On hyvä muistaa, että vammaisuus ei tartu koskaan, mutta asennevammaisuus on valitettavasti helposti periytyvää. Tavalliset päiväkodit, koulut ja harrasteryhmät ovat jo vuosikymmeniä avanneet oviaan myös eri tavoin liikkuville lapsille, mutta aina ei vielä nykyäänkään voida sanoa, että inkluusio toteutuisi täysin. Kun CP-vammainen musikaalisesti lahjakas tyttö jätetään kuoroesiintymisen ulkopuolelle, koska hän ei voi tehdä koreografiaa samalla tavoin kuin muut tai kepeillä kävelevää poikaa ei huolita mukaan partion retkelle edes avustajan kanssa, yhdessä toimimisen ajatus toteutuu vain osittain.


Uskalla olla oma itsesi


Jokainen nuori tarkastelee itseään suhteessa toisiin ihmisiin. Pohdinnat siitä, miksi olen erilainen kuin muut, ovat varsin yleisiä ja osa normaalia kehitystä etenkin murrosiässä. Usein ajatellaan, että meidän syntymävammaisten on helppoa hyväksyä itsemme juuri sellaisina kuin olemme. Emmehän ole oikeastaan menettäneet mitään. Itse olen pienestä pitäen hyväksynyt vammani persoonaani kuuluvaksi piirteeksi. Ajattelen edelleen niin, että jos minulla ei olisi CP-vammaa elinikäisenä kumppaninani, olisin joku muu. Joillekin toisille tie vammaistumiseen voi kuitenkin olla pitkä ja vaikeakin. Vamman hyväksyminen osaksi omaa identiteettiä on haasteellista varsinkin silloin, kun ympäristön suhtautuminen vammaisuuteen on ennakkoluulojen sävyttämää. Tällöin vammaa voidaan mahdollisuuksien mukaan yrittää peitellä tai sitä hävetään niin, ettei siitä haluta edes puhua.  Jotta vamma olisi ylpeyden eikä häpeän aihe, nuoren on tärkeä tiedostaa, ettei hän ole ainut vammainen maailmassa. Monilla muillakin on samanlaisia ongelmia, mutta vaikeudet voi myös voittaa. Vertaisilta saatava tuki on todella tärkeää, joten vammaisjärjestöillä on merkittävä rooli samaistumiskohteiden tarjoajana niin vammaisten lasten perheille, omaa paikkaansa etsiville nuorille kuin meille vamman kanssa eläville aikuisillekin. Toki tänä päivänä vertaistukea voi löytää myös vaikkapa internetin keskustelupalstoilta, joten kenenkään ei ainakaan periaatteessa tarvitse jäädä yksin.


Vammaista nuorta tulee rohkaista ilmaisemaan toiveitaan ja toteuttamaan haaveitaan. On valitettavaa, että joillekin nuorille tarjotaan yhä tänäänkin ikään kuin valmiita, tuttuja ja turvallisia vaihtoehtoja koskien muun muassa opiskelua ja asumista. Henkilön omat taipumukset ja kiinnostuksenkohteet sivuutetaan usein liian helposti Ei ole tavatonta, että taiteellisesti lahjakkaalle CP-vammaiselle nuorelle tarjotaan merkonomin tutkintoa tai paljon toisen ihmisen apua tarvitsevaa henkilöä ei rohkaista miettimään vaihtoehtoehtoja asumiseensa, koska asumispalveluyksiköitä on olemassa. Tällainen näkökulma johtaa siihen, että vammaisten ihmisten yksilöllisyys on vaarassa unohtua.


Usko unelmiisi


Vammaisuus on aina haaste elämänhallinnalle, sillä rakennettu ympäristö edellyttää edelleen  usein ihmisiltä sataprosenttista toimintakykyä. Vaikeasti liikuntavammainen henkilö voi kuitenkin elää täyttä, itsensä näköistä ja hyvää normaalia elämää, mikäli yhteiskunnan tarjoama apu ja tuki on riittävää ja tarkoituksenmukaista. Olisi hienoa, jos kaikille vammaisille näennäisesti soveltuvista ”patenttiratkaisuista”, koskevatpa ne sitten koulutusta, työelämään osallistumista, asumista, apuvälineitä tai vaikkapa vapaa-ajan aktiviteetteja, päästäisiin vähitellen kokonaan eroon. Näin jokainen yksilö, jonka arkea värittää jokin vamma, pystyisi toteuttamaan nykyistä paremmin omia toiveitaan. Vaikka diagnoosi olisikin sama, kahta täysin samanlaista ihmistä ei ole olemassa – onneksi. Yhdelle sopivin ratkaisu voi siten olla toiselle jotain aivan muuta.


Vaikka näkemys esteettömyydestä on laajentunut huomattavasti ja töitä sen eteen on tehty runsaasti ja vieläpä monella rintamalla, paljon on vielä tehtävää, jotta etenkin työmarkkinat olisivat nykyistä avoimemmat myös meille CP-vammaisille. Työnantajat kun ajattelevat edelleen valitettavan usein, että vamma on merkki yksilön heikkoudesta ja huonoudesta. Tulisi kuitenkin muistaa, että vamman omaava työntekijä ei ole työssään kyseisen piirteensä vuoksi invalidi eli epäkelpo. Mielestäni vamma tulisikin nähdä ennen kaikkea vahvuutena, mutta luulenpa monen rekrytoijan näkevän ansioluetteloon merkityn kokemuksen CP-vammaisuudesta hieman toisin. Siksi omasta CV:stäni ei löydy kyseistä mainintaa.  Yleensä vammaisuuteni onkin selvinnyt potentiaaliselle työantajalleni vasta haastattelutilanteessa, mikäli olen tuolini kanssa sinne päässyt. Eipä minulla muutenkaan ole ollut tapana esimerkiksi puhelimessa asioidessani esitellä itseäni ”CP-Satu täällä hei” –tyyliin. Vammani kun ei todellakaan vaikuta kaikkeen tekemiseeni. Yliopistossa opettaessani olen kerta toisensa jälkeen saanut osakseni pitkiä katseita ja suurta ihmettelyä. Kuinka usein olenkaan törmännyt ohi ja yli puhumiseen muun muassa kaupoissa, ravintoloissa, virastoissa ja erilaisissa tapahtumissa, koska järjenjuoksuani on kyseenalaistettu pyörätuolilla liikkumisen vuoksi. Enkä todellakaan ole tällaisten kokemusten kanssa yksin.  Nämä kohtaamiset – tai oikeammin kohtaamattomuudet ovat vahvistaneet näkemystäni siitä, että CP-vammasta monimuotoisena liikuntavammana tiedetään edelleen liian vähän. Niinpä lähdin viitisen vuotta sitten toteuttamaan pitkäaikaista haavettani kirjan kirjoittamisesta. Olen aina uskonut vahvasti siihen, että juuri tietoa kartuttamalla voimme ottaa askeleen kohti arvostavaa kohtaamista. Siispä: Katso, älä tuijota. Kysy, älä oleta. Kohtaa, älä ohita.


Kukapa olisi uskonut, että minusta keskosena syntyneestä ja kahden vuoden iässä CP-vammaiseksi diagnosoidusta lapsesta ei tullutkaan sitä avuttomaksi ennustettua aikuista, vaan tohtoriopiskelija, tuntiopettaja, työnantaja ja tuore tietokirjailija.  Yhteiskunnan silmissä olen kuitenkin edelleen ensisijaisesti vammainen. Miksi ihmisen löytäminen vamman takaa on niin vaikeaa?   Vamma kun on aina vain osa yksilöä ja hänen elämäänsä, kuten seuraava runokin osoittaa.



En voi piilottaa pyörätuoliani,
mutta jospa sinä voisit
kätkeä ennakkoluulosi
ja unohtaa pelkosi,
edes hetkeksi.
Nähdäksesi,
millaisen persoonan
vammani peittää alleen
– sinun silmissäsi.

14. elokuuta 2012

Peruskoulussa kaikki hyvin?


Oppimistuloksia mittaavissa Pisa-tutkimuksissa Suomi on sijoittunut kärkisijoille koko 2000-luvun ajan. Ei siis ihme, että opettajamme ja kouluviranomaiset saavat osakseen suitsutusta ulkomaita myöten. Mikä sitten on suomalaisen peruskoulun menestyksen salaisuus?  Vastaukseksi tarjotaan yleensä tasa-arvoista koulutusta kaikille. Samaan aikaan, kun maailmalla suomalainen perusopetus saa osakseen kehuja, meillä ollaan huolestuneita peruskoulun tilasta ja tulevaisuudesta.  Ankarat säästötoimet uhkaavat laskea opetuksen tasoa, oppilaiden yksilöllisyyden huomioon ottaminen hankaloituu luokkakokojen suurenemisen myötä, ja kouluja uhkaa eriarvoistuminen.


Kun Suomi neljäkymmentä vuotta sitten siirtyi uudenlaiseen koulujärjestelmään, peruskouluun, johtavana ajatuksena oli oppilaiden tasa-arvo. Peruskoulu-uudistus toi siis koko ikäluokan yhteen, ja samoissa luokissa opiskelivat kaikki muun muassa varallisuudesta, lukuinnosta tai lahjoista riippumatta. Nykyään keskustellaankin sitten tasapäistämisestä ja lahjakkaiden oppilaiden tarpeista. Miten sitten on heikoimpien oppilaiden laita, onko heidän tukemiseensa riittävästi aikaa ja muita resursseja? Opetusta tulisi eriyttää kunkin oppilaan tarpeita vastaavaksi, mutta sen toteuttaminen on vaikeaa. Vaikka en kannatakaan varsinaisten tasokurssien palauttamista uskon, että oikein käytettynä oppilaiden ryhmittely on kuitenkin kaikkien etu.


Kodin ja koulun yhteistyöstä on keskusteltu pitkään ja tullaan varmasti keskustelemaan jatkossakin. Näyttää siltä, että osalla vanhemmista vanhemmuus on ikään kuin hukassa: he ovat siirtäneet kasvatusvastuutaan liikaa opettajille. Näin unohtuu, että vanhempien ensisijaisena tehtävänä on kasvattaa ja koulun opettaa. Jo, sillä, että vanhemmat ovat kiinnostuneita lastensa koulunkäynnistä ja osallistuvat vanhempainiltoihin, päästään  pitkälle. Kun kotona huolehditaan siitä, että ekaluokkalainen tai isompikin koululainen menee illalla ajoissa nukkumaan, syö kunnollisen aamupalan, pakkaa reppuunsa oikeat tavarat ja tekee läksynsä, koulussa voidaan sitten keskittyä itse oppimiseen ja kaverisuhteiden solmimiseen.


Syksyllä 2016 toteutuva tuntijakouudistus muuttaa osaltaan perusopetusta. Nähtäväksi jää, muuttuuko teoriapainotteinen peruskoulu  toiminnallisemmaksi. Muutospaineita myös opetusmenetelmien uudistamiseksi on ilmassa. Tänä päivänä ajatus koulusta, jossa oppilaiden tehtävänä on vain kuunnella opettajaa, tuntuu kaukaiselta. Peruskoulu tulisi nähdä pikemminkin yhteisönä, jossa kaikki ottavat vastuuta oppimisesta. Sekä oppiminen että opettaminen ovat monimuotoisia ilmiöitä, joiden on vastattava jatkuvasti kehittyvän ja muuttuvan yhteiskunnan vaatimuksiin. Työelämään osallistuminen edellyttää tänä päivänä monenlaisia yhteistyötaitoja, joten niitä ei voida sivuuttaa peruskoulussakaan.


Perusopetuksen muutokset heijastuvat myös opettajankoulutukseen. Opettaja on perinteisesti työskennellyt luokassaan yksin, mutta nyt yhä useampi opettaja tekee työtä yhdessä toisen opettajan, erityisopettajan ja koulunkäyntiavustajien kanssa unohtamatta myöskään moniammattilista oppilashuoltotyötä. Henkilökohtaisesti pidän erilaisuuden kohtaamista ensiarvoisen tärkeänä valmiutena opettajan työssä. On kysymys sitten vaikkapa kollegan erilaisesta ajattelutavasta, oppilaan erilaisesta  kulttuuritaustasta tai vammaisuudesta, erilaisuus tulisi nähdä ennen kaikkea rikkautena.


Tänä syksynä koulutaipaleensa aloittaneista noin 59 000 ekaluokkalaista valtaosa on osallistunut esiopetukseen. Suuri osa uusista koululaisista lienee innoissaan uudesta roolistaan. Koulutien turvallisuuden lisäksi toivoa sopii, että koulu onnistuu pitämään niin heidän kuin muidenkin peruskoululaisten oppimisen ilon liekin palavana. Koulu kun voi pahimmillaan olla valitettavasti pelottava ja ahdistava kiusaamisen kohteeksi joutumisen paikka. Yritetään siis yhdessä huolehtia siitä, että koulu on kaikille kiva koulu.


20. kesäkuuta 2012

Kaikki on ihan hyvin - vai onko?

Olemme viime viikkoina joutuneet kuulemaan jälleen ikäviä uutisia perhesurmista ja muista väkivallanteoista. Yhteistä edellä mainittujen valitettavien tapahtumien uutisoinnissa on ollut se, että ampujaa luonnehditaan yleensä ihan tavalliseksi mieheksi ja vieläpä mukavaksi sellaiseksi. Mutta, miten ihan normaali ihminen kykenee tällaisiin silmittömiin väkivallantekoihin? Luulenpa, että niiden tarkempi ajatteleminenkin on liikaa suurimmalle osalle ns. normaaleista ihmisistä. Vaikka tällaisten tekojen motiivien selvittäminen vie aikaa, on tärkeää pyrkiä löytämään syitä, jotka saavat ihmisen tekemään näin äärimmäisen teon. Taustalta voi löytyä monenlaisia ongelmia, joihin voitaisiin kenties puuttua riittävän varhaisessa vaiheessa. Siis ennen kuin ongelmat alkavat näyttää yksilöistä ylitsepääsemättömiltä ja tilanne tuntua täysin toivottomalta. Näin ainakin osa näistä järkyttävistä ja surullisista murhenäytelmistä voitaisiin ehkä välttää.
Monien ongelmien ytimessä on usein puhumattomuuden kulttuuri ja yksin pärjäämisen ideaali. Asiat eivät kuitenkaan ole aina sitä, miltä ne näyttävät. Perhe saattaa ulkopuolisen silmissä näyttää hyvinvoivalta ja onnelliseltakin, mutta todellisuus saattaa olla jotakin aivan muuta. Ihmiset ovat usein taitavia kulissien ylläpitäjiä, joten etenkin läheisten kannattaa olla valppaina ”hälytysmerkkien” suhteen. Mutta syyllistäminen ei auta ketään. Aikuiset kun voivat varsin helposti piilottaa ongelmiaan ”kaikki on ihan hyvin” –toteamuksen alle.  Sen sijaan lasten käyttäytymisessä tapahtuneet muutokset kuten hiljaiseksi tai apaattiseksi muuttuminen tai aggressiivisuuden lisääntyminen etenkin ilman näkyvää syytä ovat huolestuttavia merkkejä siitä, että kaikki ei välttämättä olekaan perheen kohdalla hyvin. Jos seurallinen ja puhelias perheenisä vetäytyy omiin oloihinsa miettimään ratkaisua vaikeuksiinsa eikä halua enää puhua asioistaan, hänellä saattaa olla esimerkiksi vakavia mielenterveydellisiä ongelmia. Tällaisia ongelmia on vaikea huomata, ne kun eivät useinkaan näy ulospäin ennen kuin tapahtuu jotain hyvin traagista.
Perhesurmia koskevista selvityksistä on usein paljastunut, ettei tekijä ole saanut apua, vaikka on sitä itse hakenut tai pyytänyt. Tämä osoittaa sen, ettei järjestelmä toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Jos apua ei saa, vaikka sitä on tarjolla, koska jokin paperi puuttuu, jotain on pahasti pielessä. Vaikka kaikkia tragedioita ei koskaan pystytä estämään, ennaltaehkäisevään työhön kannattaa panostaa. Avoimeen vuorovaikutukseen kannustamalla ja vaikeiden tunteiden käsittelyä tukemalla päästään eteenpäin. Jos vaikeista asioista vaietaan, seurauksena voi olla aseeseen tarttuminen. Silloin jälki on aina rumaa. Kaikkia aseita ei myöskään voida maailmasta hävittää, mutta jotain tulisi varmasti kuitenkin aselupien myöntämisen suhteen tehdä Ehkä aseet ovat tänä päivänä sittenkin liian helposti saatavilla, turvaudutaan niiden käyttämiseen sitten hetken mielijohteesta tai jopa vuosia jatkuneen systemaattisen suunnittelun seurauksena.
On erityisen huolestuttavaa, että samaan aikaan kun itsemurhaluvut ovat meillä kääntyneet laskuun, uusi joukkosurmailmiö, johon perhesurmatkin kuuluvat, on tullut myös Suomeen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana pelkästään perhesurmissa on kuollut yli kuusikymmentä henkilöä. Tällainen tilasto on järkyttävää luettavaa. Kun tähän lukuun lisätään vielä ne henkilöt, jotka etsiessään epätoivoisesti apua suuriin ongelmiinsa, uhkaavat surmata lapsensa, ilmiön vakavuus kaikessa karuudessaan paljastuu. On uhrina sitten yksi tai useampi ihminen – lapsi tai aikuinen, jokainen väkivaltainen kuolema on liikaa.

29. huhtikuuta 2012

Kuka kelpaa naapuriksi?

Viime aikoina mediassa on jälleen keskusteltu vilkkaasti siitä, missä kehitysvammaisten ihmisten pitäisi asua. Nykyään ollaan jo melko yleisesti sitä mieltä, että suuri laitos ei ole sellainen koti, johon jokaisella ihmisellä on perustavanlaatuinen oikeus. Miksi sitten kehitysvammaisista puhuttaessa tämä oikeus usein unohdetaan?  Tämä saattaa mielestäni johtua siitä, että kehitysvammaisuutta ei yleisesti ottaen tunneta riittävästi. Kehitysvammaiset ymmärretään ikään kuin yhdeksi ryhmäksi, joka poikkeaa normaalista huomattavasti. Mutta kuka sitten oikeastaan voi sanoa, mikä on normaalia ja mikä ei.  Kun kehitysvammaisia ihmisiä ei ymmärretä yksilöiksi, joilla on henkilökohtaisia vahvuuksia ja heikkouksia – aivan samoin kuin kaikilla muillakin kansalaisilla, saattaa käydä niin, ettei heitä uskalleta edes aidosti lähestyä. Tutustumisen myötä ennakkoluulot saisivat varsin todennäköisesti kyytiä. Pahimmassa tapauksessa ennen kaikkea tiedonpuute ja pelko erilaisuutta kohtaan voivat synnyttää nk. ei minun takapihalleni –ilmiön. Jotkut näkyvästi vammattomat (mutta todellisuudessa usein kaikkein vaikeimmin vammaiset eli asennevammaiset henkilöt keksivät toinen toistaan ontuvampia ja käsittämättömämpiä perusteluja sille, miksei muutama kehitysvamman omaava ihminen saisi missään nimessä muuttaa heidän naapurikseen. Milloin pelätään lasten turvallisuuden, milloin asunnon arvon alenemisen puolesta. Jälkimmäinen argumentti on suorastaan pöyristyttävä. Muutenkaan en usko, että kehitysvammaiset ovat uhka naapurustolleen. He kun elävät normaalia elämää saaden tarvittaessa ohjausta ja neuvontaa selviytyäkseen jokapäiväisestä arjesta mahdollisimman hyvin. Jos vähänkin epäröit, kelpaisiko kehitysvammainen ihminen sinun naapuriksesi, kannattaa ehdottomasti katsoa uusin Silminnäkijä –ohjelman jakso Tosielämän frendit. Niin ja suosittelen sitä lämpimästi myös kaikille niille, jotka toivottavat kehitysvammaiset yksilöt tervetulleiksi asumaan samaan pihapiiriin – hurjastelevista takseista huolimatta.
J
os haluat perehtyä nimby –ilmiöön tarkemmin, kannattaa  lukea Riitta Kuparisen Ei meidän naapuriin – tutkimus vuodelta 2005.

Olen itsekin saanut aikanaan vuokra-asuntoa hakiessani kuulla kommentin, joka osoitti, etten pyörätuolilla liikkuvana ollut välttämättä kaikkien mielestä ihannenaapuri, ja niinpä minulle todettiin näin: ”Eikös teille ole olemassa ihan omiakin taloja. Miksi ihmeessä et mene sinne? ” Niin, siispä suljetaan vammaiset omiin ”laitoksiinsa”, jotta he pysyvät pois ihmisten silmistä ja samalla myös mielistä. Tuollainen näkemys ei saisi missään nimessä pälkähtää kenenkään päähän enää tänä päivänä. Eriskuntaa kun ei ole onneksi olemassakaan. Siispä eläkäämme naapureina toistemme kanssa – rajoitteistamme riippumatta.


Jälleen kerran aktivoitunut  keskustelu kehitysvammaisten asumisesta herätti minut jälleen kerran pohtimaan sitä, kuinka moni ihminen itse asiassa voi valita naapurinsa. Ei kovinkaan moni, ja miksi pitäisikään. Toisaalta, kuinka moni kerrostalossa asuva ihminen tuntee hyvin edes saman rapun asukkaat. Oletan, että vain harva.  Ovien taakse voi siis kätkeytyä jos jonkinlaisia salattuja elämiä iloineen ja suruineen. Viime päivinä otsikoissa olleet järkyttävät murhenäytelmät, perhesurmat ja puukotukset, nostivat nekin osaltaan esiin kysymyksen ihmisten yksinäisyydestä ja turvattomuudesta. Mutta kyseiseen teemaan palaan kenties myöhemmin…

28. huhtikuuta 2012

Uusi alku

Vanha "nettipäiväkirjani" tuli hiljattain tiensä päähän. Syitä ratkaisuun oli monia. Ehkä tärkein oli se, että kyseisen blogin kirjoittaminen jäi koko ajan vähemmälle ja vähemmälle. Tuntui siltä, ettei mnulla ollut oikeastaan enää mitään järkevää sanottavaa. Tähän tunteeseen saattoi hyvinkin vaikuttaa se, ettei kirjoituksissa ollut juurikaan minkäänlaista nk. punaista lankaa.  Nyt olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että haluan jatkossa kirjoittaa minua kiinnostavista - ja miksei myös ajankohtaisista asioista.

Tästä blogista kehittynee edeltäjäänsä asiapitoisempi. Henkilökohtaiseen elämääni liittyvät sattumukset eivät tule olemaan yhtä suuressa roolissa kuin aikaisemmin. Tällaisten juttujen vuodattaminen keskittynee jatkossa naamakirjaan. Sitä, miten tiheään tahtiin tämä blogi tulee päivittymään, on vaikea sanoa, Mutta pyrin siihen, että uusi blogikirjoitus näkisi päivänvalon noin kerran viikossa.

Te, jotka syystä tai toisesta löydätte tienne blogiini voitte myös esittää ajatuksianne siitä, millaisista asioista haluaisitte lukea aivoituksiani. Joten kaikki asialliset ideat ja kommentit ovat tervetulleita.

PALAILLAAN!