29. huhtikuuta 2012

Kuka kelpaa naapuriksi?

Viime aikoina mediassa on jälleen keskusteltu vilkkaasti siitä, missä kehitysvammaisten ihmisten pitäisi asua. Nykyään ollaan jo melko yleisesti sitä mieltä, että suuri laitos ei ole sellainen koti, johon jokaisella ihmisellä on perustavanlaatuinen oikeus. Miksi sitten kehitysvammaisista puhuttaessa tämä oikeus usein unohdetaan?  Tämä saattaa mielestäni johtua siitä, että kehitysvammaisuutta ei yleisesti ottaen tunneta riittävästi. Kehitysvammaiset ymmärretään ikään kuin yhdeksi ryhmäksi, joka poikkeaa normaalista huomattavasti. Mutta kuka sitten oikeastaan voi sanoa, mikä on normaalia ja mikä ei.  Kun kehitysvammaisia ihmisiä ei ymmärretä yksilöiksi, joilla on henkilökohtaisia vahvuuksia ja heikkouksia – aivan samoin kuin kaikilla muillakin kansalaisilla, saattaa käydä niin, ettei heitä uskalleta edes aidosti lähestyä. Tutustumisen myötä ennakkoluulot saisivat varsin todennäköisesti kyytiä. Pahimmassa tapauksessa ennen kaikkea tiedonpuute ja pelko erilaisuutta kohtaan voivat synnyttää nk. ei minun takapihalleni –ilmiön. Jotkut näkyvästi vammattomat (mutta todellisuudessa usein kaikkein vaikeimmin vammaiset eli asennevammaiset henkilöt keksivät toinen toistaan ontuvampia ja käsittämättömämpiä perusteluja sille, miksei muutama kehitysvamman omaava ihminen saisi missään nimessä muuttaa heidän naapurikseen. Milloin pelätään lasten turvallisuuden, milloin asunnon arvon alenemisen puolesta. Jälkimmäinen argumentti on suorastaan pöyristyttävä. Muutenkaan en usko, että kehitysvammaiset ovat uhka naapurustolleen. He kun elävät normaalia elämää saaden tarvittaessa ohjausta ja neuvontaa selviytyäkseen jokapäiväisestä arjesta mahdollisimman hyvin. Jos vähänkin epäröit, kelpaisiko kehitysvammainen ihminen sinun naapuriksesi, kannattaa ehdottomasti katsoa uusin Silminnäkijä –ohjelman jakso Tosielämän frendit. Niin ja suosittelen sitä lämpimästi myös kaikille niille, jotka toivottavat kehitysvammaiset yksilöt tervetulleiksi asumaan samaan pihapiiriin – hurjastelevista takseista huolimatta.
J
os haluat perehtyä nimby –ilmiöön tarkemmin, kannattaa  lukea Riitta Kuparisen Ei meidän naapuriin – tutkimus vuodelta 2005.

Olen itsekin saanut aikanaan vuokra-asuntoa hakiessani kuulla kommentin, joka osoitti, etten pyörätuolilla liikkuvana ollut välttämättä kaikkien mielestä ihannenaapuri, ja niinpä minulle todettiin näin: ”Eikös teille ole olemassa ihan omiakin taloja. Miksi ihmeessä et mene sinne? ” Niin, siispä suljetaan vammaiset omiin ”laitoksiinsa”, jotta he pysyvät pois ihmisten silmistä ja samalla myös mielistä. Tuollainen näkemys ei saisi missään nimessä pälkähtää kenenkään päähän enää tänä päivänä. Eriskuntaa kun ei ole onneksi olemassakaan. Siispä eläkäämme naapureina toistemme kanssa – rajoitteistamme riippumatta.


Jälleen kerran aktivoitunut  keskustelu kehitysvammaisten asumisesta herätti minut jälleen kerran pohtimaan sitä, kuinka moni ihminen itse asiassa voi valita naapurinsa. Ei kovinkaan moni, ja miksi pitäisikään. Toisaalta, kuinka moni kerrostalossa asuva ihminen tuntee hyvin edes saman rapun asukkaat. Oletan, että vain harva.  Ovien taakse voi siis kätkeytyä jos jonkinlaisia salattuja elämiä iloineen ja suruineen. Viime päivinä otsikoissa olleet järkyttävät murhenäytelmät, perhesurmat ja puukotukset, nostivat nekin osaltaan esiin kysymyksen ihmisten yksinäisyydestä ja turvattomuudesta. Mutta kyseiseen teemaan palaan kenties myöhemmin…

2 kommenttia:

  1. Onnea uudelle blogille. Hyvä kirjoitus (taas kerran).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Tähän tyyliin olen ajatellut myös jatkaa. Teemaksi tulen valitsemaan jonkin ajankohtaisen tai muuten ajatuksia herättävän asian, josta sitten esitän myös omia mielipiteitäni. Ja yllätys, yllätys - vammaisuus tulee varmasti olemaan tavalla tai toisella läsnä kirjoituksessa jos toisessakin.
      Tavastani poiketen otan nyt ainakin aluksi käyttöön kommenttien tarkistuksen, joten kommentit tulevat näkyviin pienellä viiveellä. Tähän päädyin roskapostisuodatuksessa olevien ongelmien vuoksi.

      Poista