20. kesäkuuta 2012

Kaikki on ihan hyvin - vai onko?

Olemme viime viikkoina joutuneet kuulemaan jälleen ikäviä uutisia perhesurmista ja muista väkivallanteoista. Yhteistä edellä mainittujen valitettavien tapahtumien uutisoinnissa on ollut se, että ampujaa luonnehditaan yleensä ihan tavalliseksi mieheksi ja vieläpä mukavaksi sellaiseksi. Mutta, miten ihan normaali ihminen kykenee tällaisiin silmittömiin väkivallantekoihin? Luulenpa, että niiden tarkempi ajatteleminenkin on liikaa suurimmalle osalle ns. normaaleista ihmisistä. Vaikka tällaisten tekojen motiivien selvittäminen vie aikaa, on tärkeää pyrkiä löytämään syitä, jotka saavat ihmisen tekemään näin äärimmäisen teon. Taustalta voi löytyä monenlaisia ongelmia, joihin voitaisiin kenties puuttua riittävän varhaisessa vaiheessa. Siis ennen kuin ongelmat alkavat näyttää yksilöistä ylitsepääsemättömiltä ja tilanne tuntua täysin toivottomalta. Näin ainakin osa näistä järkyttävistä ja surullisista murhenäytelmistä voitaisiin ehkä välttää.
Monien ongelmien ytimessä on usein puhumattomuuden kulttuuri ja yksin pärjäämisen ideaali. Asiat eivät kuitenkaan ole aina sitä, miltä ne näyttävät. Perhe saattaa ulkopuolisen silmissä näyttää hyvinvoivalta ja onnelliseltakin, mutta todellisuus saattaa olla jotakin aivan muuta. Ihmiset ovat usein taitavia kulissien ylläpitäjiä, joten etenkin läheisten kannattaa olla valppaina ”hälytysmerkkien” suhteen. Mutta syyllistäminen ei auta ketään. Aikuiset kun voivat varsin helposti piilottaa ongelmiaan ”kaikki on ihan hyvin” –toteamuksen alle.  Sen sijaan lasten käyttäytymisessä tapahtuneet muutokset kuten hiljaiseksi tai apaattiseksi muuttuminen tai aggressiivisuuden lisääntyminen etenkin ilman näkyvää syytä ovat huolestuttavia merkkejä siitä, että kaikki ei välttämättä olekaan perheen kohdalla hyvin. Jos seurallinen ja puhelias perheenisä vetäytyy omiin oloihinsa miettimään ratkaisua vaikeuksiinsa eikä halua enää puhua asioistaan, hänellä saattaa olla esimerkiksi vakavia mielenterveydellisiä ongelmia. Tällaisia ongelmia on vaikea huomata, ne kun eivät useinkaan näy ulospäin ennen kuin tapahtuu jotain hyvin traagista.
Perhesurmia koskevista selvityksistä on usein paljastunut, ettei tekijä ole saanut apua, vaikka on sitä itse hakenut tai pyytänyt. Tämä osoittaa sen, ettei järjestelmä toimi parhaalla mahdollisella tavalla. Jos apua ei saa, vaikka sitä on tarjolla, koska jokin paperi puuttuu, jotain on pahasti pielessä. Vaikka kaikkia tragedioita ei koskaan pystytä estämään, ennaltaehkäisevään työhön kannattaa panostaa. Avoimeen vuorovaikutukseen kannustamalla ja vaikeiden tunteiden käsittelyä tukemalla päästään eteenpäin. Jos vaikeista asioista vaietaan, seurauksena voi olla aseeseen tarttuminen. Silloin jälki on aina rumaa. Kaikkia aseita ei myöskään voida maailmasta hävittää, mutta jotain tulisi varmasti kuitenkin aselupien myöntämisen suhteen tehdä Ehkä aseet ovat tänä päivänä sittenkin liian helposti saatavilla, turvaudutaan niiden käyttämiseen sitten hetken mielijohteesta tai jopa vuosia jatkuneen systemaattisen suunnittelun seurauksena.
On erityisen huolestuttavaa, että samaan aikaan kun itsemurhaluvut ovat meillä kääntyneet laskuun, uusi joukkosurmailmiö, johon perhesurmatkin kuuluvat, on tullut myös Suomeen. Viimeisen kymmenen vuoden aikana pelkästään perhesurmissa on kuollut yli kuusikymmentä henkilöä. Tällainen tilasto on järkyttävää luettavaa. Kun tähän lukuun lisätään vielä ne henkilöt, jotka etsiessään epätoivoisesti apua suuriin ongelmiinsa, uhkaavat surmata lapsensa, ilmiön vakavuus kaikessa karuudessaan paljastuu. On uhrina sitten yksi tai useampi ihminen – lapsi tai aikuinen, jokainen väkivaltainen kuolema on liikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti