19. kesäkuuta 2013

Kuka onkaan vammaisin?

Taidanpa laittaa lusikkani jo toistamiseen tähän edelleen kuumana kiehuvaan nimby -soppaan. Siis tällä kertaa espoolaiselle hienolle ja ah, niin idylliselle asuinalueelle ei haluta kehitysvammaisia nuoria ihmisiä ”pilaamaan” maisemaa. Vammaisiin henkilöihin kohdistettu suvaitsemattomuus verhotaan nyt muun muassa liito-oravan pukuun. Mutta, missä mahtoivat nuo otukset piileskellä silloin, kun alueella jo olevia taloja rakennettiin, kysynpähän vain?  Niin, ja millä perusteella omilla mersuilla huristeleminen on jotenkin hyväksyttävämpää kuin invatakseilla kulkeminen?

Ymmärrän toki jollakin tasolla sen, että erilaisuus ja etenkin vammaisuus saattaa pelottaa. Siitä kun monet ns. näennäisesti terveet eivät edelleenkään tiedä riittävästi. Silloin ennakkoluulot saavat rauhassa rehottaa ja stereotypiat säilyvät ja pahimmassa tapauksessa siirtyvät seuraavalle sukupolvellekin. Sanotaan, että lapset opettavat vanhempiaan. Toivoa siis sopii, että aikuiset ottaisivat erilaisuuden kohtaamisessa mallia jälkikasvustaan. Lapset kun suhtautuvat esimerkiksi eri tavalla liikkuviin ihmisiin yleensä kiinnostuneen uteliaasti. Edellyttäen tietenkin, että heidän annetaan katsoa ja kysellä. Jos näin ei tapahdu, hämmennys ja pelko vain lisääntyvät. Tärkeää on kuitenkin se, että nimenomaan vammaisen henkilön annetaan itse kertoa, miksi hän liikkuu vaikkapa pyörätuolilla. Näin vältytään niiltä ”puhutaan kotona sitten”-keskusteluilta, jotka uskoakseni jäävät usein käymättä. Ja ihan hyvä niin, sillä en luota siihen, että itselleni täysin vieras ihminen osaa kertoa lapselleen kovinkaan hyvin vammastani. Valitettavasti olen kuullut myös itsestäni ja tilanteestani sen verran syvälle metsään menneitä selityksiä, että niiden logiikkaa on ollut mahdoton ymmärtää, vaikka järjenjuoksussani ei tietääkseni vikaa olekaan. Ajatus siitä, että kävelykyvyn puute on osoitus älyvajeesta, on minulle selkeä merkki asennevammasta valevammattoman ihmisen päässä.

Haluan kohdistaa muutaman sanan erityisesti median edustajille etenkin viime viikkojen nimby-uutisointiin liittyen. Ottakaapa selvää muutamista peruskäsitteistä. Ensinnäkin, liikkumisen apuväline on pyörätuoli, rullatuoli on ihan jotain muuta. Toiseksi, vammainen ihminen on potilas vain hoitavalle lääkärilleen, kuntoutuksen yhteydessäkin puhutaan nykyään yleisesti asiakkaista.  Ja kolmanneksi, kaikki autistiset ihmiset eivät ole kehitysvammaisia, ja CP-vamma on aina liikuntavamma.

Vaikka vammaisuus asettaa haasteita jokapäiväiseen toimintaan, kanssaihmisten asennevammaisuus rajoittaa vamman omaavien yksilöiden elämää usein kaikkein eniten. Meistä vammaisista on moneksi: olemme muun muassa mukavia naapureita, ahkeria työntekijöitä, hyviä vanhempia, luotettavia ystäviä – jos meille annetaan siihen mahdollisuus. Tämä edellyttää, että meidät uskalletaan nähdä ennen kaikkea ihmisinä. Tällöin vamma, on se laadultaan ja vaikeusasteeltaan sitten millainen tahansa, on vain yksi ominaisuus muiden joukossa. Entäpä, jos se voisikin olla vahvuus vajavuuden sijaan. Vai, olisiko se nyt sitten niin kauheaa, jos vaikkapa tuntematon vastaantulija soisi sinulle aurinkoisen hymyn? No, hymy kyllä tarttuu helposti…