Aina silloin tällöin
ihmisten kuulee sanovan, että he ovat juuri sellaisia kuin ovat – tai ainakin
yrittävät olla. Hyvä tavoite ihan jokaiselle meistä. Miten voimme säilyttää
aitouden ja olla esittämättä jotakin muuta kuin oikeasti olemme? Kaikki lähtee
oikeastaan itsensä hyväksymisestä, vikoineen päivineen. Kyse on siis hyvästä itsetunnosta,
joka näkyy muun muassa itsensä arvostamisena. Itsetunto on yksi persoonallisuuden
keskeisimmistä ominaisuuksista, mutta arvoamme ihmisenä tai onnistuneisuuttamme
elämässä ei tule mitata sen perusteella. Itsetunto kun on aina vain yksi
ominaisuus monien muiden piirteiden joukossa. Vaikka hyvä itsetunto helpottaakin
elämää, heikko itsetunto ei automaattisesti tarkoita epäonnistumista elämässä.
Se ei ole luuserin merkki. Heikonkin itsetunnon kanssa voi opetella pärjäämään,
ja sitä on mahdollista myös vahvistaa.
Hyvä itsetunto merkitsee positiivista
realismia omiin mahdollisuuksiin ja rajoitteisiin liittyen. Hyvällä itsetunnolla
varustettu yksilö ei kuitenkaan näe itseään yltiöpositiivisessa valossa tai
nosta itseään toisten yläpuolelle. Hyvä itsetunto on siis myönteinen, mutta
samalla totuudenmukainen arvio itsestä. Se muodostaa vankan perustan vahvalle
omakuvalle. Näin ollen omien heikkouksien ja puutteiden havaitseminen ei romuta
itseluottamusta, eikä tuota ylitsepääsemätöntä ahdistusta. Heikkouksiakin
huomatessa yksilön arvio itsestä on myönteisesti sävyttynyt. Omat hyvät
ominaisuudet näyttäytyvät loppujen lopuksi huonoja tärkeämpinä.
Itsetunto - tai yhtä
lailla sen puute - vaikuttaa toimintaamme ja ratkaisuihimme minäpystyvyydeksi kutsutun
ominaisuuden kautta. Ihmisen oma toiminta ja sen seuraukset vaikuttavat
puolestaan henkilön itsetuntoon. Näin ollen hyvä tai huono itsetunto johtaa usein
itseään vahvistavaan kehään. Hyvä itsetunto siis usein lisää valmiuksia nähdä
omat kyvyt sekä mahdollisuuksia ympärillään. Huono itsetunto taas vastaavasti
kaventaa mahdollisuuksia, kun oma kyvykkyys jää helposti huomaamatta.
Se,
millaisena itsemme näemme, on usein vahvasti riippuvainen siitä, miten toiset
ihmiset meidät näkevät. Jos emme saa ympärillämme olevilta ihmisiltä tukea ja
positiivista palautetta – edes silloin tällöin, itsensä hyväksyminen ja omiin
mahdollisuuksiinsa luottaminen voi olla vaikeaa. Saattaa käydä niinkin, että
yksilö menettää uskonsa vaikutusmahdollisuuksiinsa oman elämänsä suhteen. Pahimmassa
tapauksessa hän ei uskalla enää edes yrittää ja luopuu omista päämääristään. Lopulta
yksilö alistuu toisten tahtoon, kun hänellä ei ole riittävästi rohkeutta olla oma
ainutkertainen itsensä.
Vammaisten ihmisten
kohdalla itsensä hyväksyminen saattaa olla erityisen haasteellista, sillä
yhteiskuntamme ei ole edelleenkään täysin avoin ihmisten erilaisuudelle. Monet
kokevat vammaisuuden edelleen vajavuudeksi, heikkoudeksi tai muuksi puhtaasti
kielteiseksi asiaksi. Ja mikä pahinta, usein se johtaa siihen, että tämä yksi
ainoa ominaisuus leimaa koko yksilöä – paitsi vammattomien kanssaihmisten, niin
myös henkilön omissa silmissä. Valitettavasti vammaisuuden häpeäminen ja
peitteleminen on yllättävän yleistä vielä 2010-luvullakin. Kun olen erilaisissa
yhteyksissä sanonut, että mielestäni nyt olisi jo korkea aika nähdä vammaisuus
vahvuutena, moni on naurahtanut ja katsonut minua pitkään. No, kommentti ei ollut
tarkoitettu vitsiksi. Olen edelleen sitä mieltä – ja ihan tosissani. Matkaa
tähän tavoitteeseen on toki melkoisesti, mutta eiköhän lähdetä liikkeelle
siitä, että uskallamme olla juuri sellaisia kuin olemme. Kun arvostamme
itseämme, voimme saada arvostusta myös muilta.
Siispä: Ole rohkea, ole aito. Siinä on ihmisenä elämisen syvin taito.P.S. Idea tähän kirjoitukseen syntyi ajankohtaisesta asiasta, sillä 21.- 27.10. vietetään jälleen valtakunnallista CP-viikkoa. Tänä vuonna teemana on Arvosta itseäsi. Lisätietoja viikon tapahtumista löydät täältä