20. lokakuuta 2013

Uskallatko olla oma itsesi?


Aina silloin tällöin ihmisten kuulee sanovan, että he ovat juuri sellaisia kuin ovat – tai ainakin yrittävät olla. Hyvä tavoite ihan jokaiselle meistä. Miten voimme säilyttää aitouden ja olla esittämättä jotakin muuta kuin oikeasti olemme? Kaikki lähtee oikeastaan itsensä hyväksymisestä, vikoineen päivineen. Kyse on siis hyvästä itsetunnosta, joka näkyy muun muassa itsensä arvostamisena.  Itsetunto on yksi persoonallisuuden keskeisimmistä ominaisuuksista, mutta  arvoamme ihmisenä tai onnistuneisuuttamme elämässä ei tule mitata sen perusteella. Itsetunto kun on aina vain yksi ominaisuus monien muiden piirteiden joukossa. Vaikka hyvä itsetunto helpottaakin elämää, heikko itsetunto ei automaattisesti tarkoita epäonnistumista elämässä. Se ei ole luuserin merkki. Heikonkin itsetunnon kanssa voi opetella pärjäämään, ja sitä on mahdollista myös vahvistaa.

Hyvä itsetunto merkitsee positiivista realismia omiin mahdollisuuksiin ja rajoitteisiin liittyen. Hyvällä itsetunnolla varustettu yksilö ei kuitenkaan näe itseään yltiöpositiivisessa valossa tai nosta itseään toisten yläpuolelle. Hyvä itsetunto on siis myönteinen, mutta samalla totuudenmukainen arvio itsestä. Se muodostaa vankan perustan vahvalle omakuvalle. Näin ollen omien heikkouksien ja puutteiden havaitseminen ei romuta itseluottamusta, eikä tuota ylitsepääsemätöntä ahdistusta. Heikkouksiakin huomatessa yksilön arvio itsestä on myönteisesti sävyttynyt. Omat hyvät ominaisuudet näyttäytyvät loppujen lopuksi huonoja tärkeämpinä.

Itsetunto - tai yhtä lailla sen puute - vaikuttaa toimintaamme ja ratkaisuihimme minäpystyvyydeksi kutsutun ominaisuuden kautta. Ihmisen oma toiminta ja sen seuraukset vaikuttavat puolestaan henkilön itsetuntoon. Näin ollen hyvä tai huono itsetunto johtaa usein itseään vahvistavaan kehään. Hyvä itsetunto siis usein lisää valmiuksia nähdä omat kyvyt sekä mahdollisuuksia ympärillään. Huono itsetunto taas vastaavasti kaventaa mahdollisuuksia, kun oma kyvykkyys jää helposti huomaamatta.

 Se, millaisena itsemme näemme, on usein vahvasti riippuvainen siitä, miten toiset ihmiset meidät näkevät. Jos emme saa ympärillämme olevilta ihmisiltä tukea ja positiivista palautetta – edes silloin tällöin, itsensä hyväksyminen ja omiin mahdollisuuksiinsa luottaminen voi olla vaikeaa. Saattaa käydä niinkin, että yksilö menettää uskonsa vaikutusmahdollisuuksiinsa oman elämänsä suhteen. Pahimmassa tapauksessa hän ei uskalla enää edes yrittää ja luopuu omista päämääristään. Lopulta yksilö alistuu toisten tahtoon, kun hänellä ei ole riittävästi rohkeutta olla oma ainutkertainen itsensä.

Vammaisten ihmisten kohdalla itsensä hyväksyminen saattaa olla erityisen haasteellista, sillä yhteiskuntamme ei ole edelleenkään täysin avoin ihmisten erilaisuudelle. Monet kokevat vammaisuuden edelleen vajavuudeksi, heikkoudeksi tai muuksi puhtaasti kielteiseksi asiaksi. Ja mikä pahinta, usein se johtaa siihen, että tämä yksi ainoa ominaisuus leimaa koko yksilöä – paitsi vammattomien kanssaihmisten, niin myös henkilön omissa silmissä. Valitettavasti vammaisuuden häpeäminen ja peitteleminen on yllättävän yleistä vielä 2010-luvullakin. Kun olen erilaisissa yhteyksissä sanonut, että mielestäni nyt olisi jo korkea aika nähdä vammaisuus vahvuutena, moni on naurahtanut ja katsonut minua pitkään. No, kommentti ei ollut tarkoitettu vitsiksi. Olen edelleen sitä mieltä – ja ihan tosissani. Matkaa tähän tavoitteeseen on toki melkoisesti, mutta eiköhän lähdetä liikkeelle siitä, että uskallamme olla juuri sellaisia kuin olemme. Kun arvostamme itseämme, voimme saada arvostusta myös muilta.
Siispä: Ole rohkea, ole aito. Siinä on ihmisenä elämisen syvin taito.
P.S. Idea tähän kirjoitukseen syntyi ajankohtaisesta asiasta, sillä 21.- 27.10. vietetään jälleen valtakunnallista CP-viikkoa. Tänä vuonna teemana on Arvosta itseäsi. Lisätietoja viikon tapahtumista löydät täältä

2 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus, vaikka juuri te5rveet ihmiset ovatkin niitä kuppeja, joilla on, äitini sanoin, kolo pois laijjasta.

    VastaaPoista
  2. Olen aina sanonut, että suurin haaste elämässäni ei ole (ollut) se, että minulla on liikuntarajoitteisena kurjaa. Se on ollut sen tajuaminen, että ihmiset, jotka toitottavat minulla olevan kurjaa, ovat väärässä.Kurjuus loppui kun lakkasin uskomasta heitä!

    VastaaPoista