13. marraskuuta 2013

Sankareita vai surkimuksia?


Viime aikoina vammaisuus on ollut näkyvänä teemana monissa televisio-ohjelmissa. Hyvä niin, sillä olen sitä mieltä, että vammaisuus saa todellakin näkyä ja kuulua eri medioissa. Hyvää näissä tuoreissa ohjelmissa on ollut ennen kaikkea se, että jonkin vamman omaavat ihmiset ovat esiintyneet niissä aidosti omana itsenään, oli kyseessä sitten epävakaan persoonallisuuden omaava itseään etsivä nuori liikuntavammainen nainen, freestylehiihto-onnettomuudessa vakavasti loukkaantunut mies tai joukko eri vammojen vuoksi työhön kelpaamattomiksi leimattuja, mutta työkykyisiä ja työhaluisia ihmisiä.

Tässä viittaan siis seuraaviin ohjelmiin: Dokumenttiprojekti: Tiikeriä etsimässä, jonka ensiesitys oli 4.11., Sarasvuo: vieraana Pekka Hyysalo 8.11. ja MOT: Kelvottomat vammaiset 11.11. Näille ohjelmille yhteistä oli sekin, että ne saivat katsojissa aikaan voimakkaita tunteita. Ja ainakin kaksi ensin mainittua ohjelmaa synnytti vilkasta keskustelua myös sosiaalisessa mediassa – eikä mikään ihme.

Tiikeriä etsimässä oli suorastaan pysähdyttävä kuvaus kovia kokeneen nuoren yksinäisyydestä ja läheisyydenkaipuusta. Minulle kyseinen dokumentti ei ollut ensisijaisesti tarina liikuntavammaisen nuoren taistelusta itsenäisyytensä puolesta vaan mieleltään järkkyneen ihmisen kamppailusta itsensä ja ennen kaikkea traumaattisen menneisyytensä kanssa. Ohjelma oli oikeastaan avustajiinsa ripustautuvan ja seksityöstä lohtua hakevan nuoren naisen hätähuuto. Ohjelmaa katsoessa mieleen nousi monia kysymyksiä, joihin dokumentista ei löytynyt vastauksia. Päällimmäisenä oli ihmetys siitä, saako päähenkilö minkäänlaista apua mielenterveydellisiin ongelmiinsa, henkilökohtaisten avustajien ja fysioterapeutin työnkuvaan kun ei kuuluu psyykkisten ongelmien hoitaminen.  Kysymyksiä herättivät myös dokumentissa mainitut taloudelliseen tilanteeseen liittyvät haasteet. Kaikkia päähenkilön tekemiä ratkaisuja on mahdoton ymmärtää. Muitakin keinoja esimerkiksi harrastusten rahoittamiseen toki on kuin tuo keinoista äärimmäisin eli maksullisen seksin tarjoaminen. Apua raha-asioiden hoitoonkin löytyy varmasti – eri asia on sitten se, ovatko ihmiset valmiita ottamaan sitä vastaan. Ohjelma oli ajoittain todella ahdistavaa katseltavaa. Toivoa vain sopii, että Heljä saisi sopivan avun turvin elämänsä raiteilleen. Sitä kautta unelmistakin voi tulla totta.

Jari Sarasvuo haastatteli viime torstain ohjelmassaan nuorta urheilijaa, jonka elämä pysähtyi yhteen epäonnistuneeseen hyppyyn. Pekalle ei annettu juurikaan toivoa toipumisesta, mutta tämä sisukas nuori mies on kuntoutunut upeasti – ja tulevaisuudensuunnitelmiin kuuluu maratonin juokseminen. Ei siis ihme, että tämä kaikki sai Sarasvuon ja Toni Wirtasen sanattomaksi tai kyyneleitä katsojien silmiin. Kyllä se sai minutkin hiljaiseksi, vaikka olen itse elänyt vaikean vamman kanssa koko ikäni, enkä voi sietää sääliä tai ylenpalttista tavallisten asioiden taivastelua. Mutta Pekan tarinaa voikin mielestäni pitää todellisena selviytymistarinana, lähes ihmeenä jopa.  Mies itse kutsuukin itseään taistelijaksi – ja se ”titteli” hänelle sopiikin. Koin asian niin, että nimenomaan Hyysalon toipumista ja periksi antamattomuutta ihailtiin ja kunnioitettiin. Ihailtavaa se onkin, sillä niin moni ihminen luovuttaa paljon pienempienkin vastoinkäymisten edessä. Tässä yhteydessä on kuitenkin todettava, että aina ja kaikissa tilanteissa ei oma sinnikkyys ja kova tahtokaan riitä. Kaiken kaikkiaan haastattelu oli varsin inspiroivaa ja positiivista katsottavaa, sillä Pekka tosiaan sopii hyväksi esimerkiksi monille vastavammautuneille – ja sellainen hän haluaa ollakin. Pekan tarina kun on oivallinen osoitus siitä, että aina kannattaa yrittää taistella tiensä takaisin elämään, oli tilanne sitten miten paha tahansa.

Olen täysin samaa mieltä. Surkuttelu ei auta, eikä tarpeeton jalustalle nostaminen aidosti voimaannuta ketään, mutta ansaittu kannustus – ja miksei ihailukin, ovat hyviä elementtejä, joiden varaan voi rakentaa elämäänsä eteenpäin. Oletan, ettei tässä asiassa ole suurtakaan merkitystä sillä, onko henkilöllä jokin vamma tai ei.

Maanantain MOT puhutteli vahvasti jo otsikollaan ”Kelvottomat vammaiset”. Ohjelmassa käsiteltiin varsin ihmisläheisesti sitä tosiasiaa, että vammaisten ja muiden osatyökykyisten joukosta löytyy lukuisia hyvin koulutettuja, työkykyisiä ja työhaluisia henkilöitä. Itse asiassa tämä ”piilossa oleva” työvoimareservi käsittää noin 90 000 ihmistä. Koko ajan puhutaan työurien pidentämisen välttämättömyydestä. Mutta, entä jos työura ei pääse kunnolla edes alkuun? Miksi näiden ”kelvottomiksi” leimattujen kansalaisten työllistyminen sitten on niin korkean kynnyksen ja kovan työn takana?Syitä on monia, mutta valitettavasti viranomaisten nuiva suhtautuminen on yksi keskeisimmistä esteistä. Jotain onneksi sentään yritetään tehdä vammaisten työllistymisen helpottumiseksi, mutta nähtäväksi jää, muuttuuko tilanne paremmaksi. Ammatillinen kuntoutusjärjestelmämme on tällä hetkellä joka tapauksessa liian pirstaleinen, ja TE-toimistot eivät vielä juurikaan palvele vammaisia työnhakijoita. Yhteistyö eri tahojen kesken yskii vielä toistaiseksi pahasti. Myös työnantajat ovat usein skeptisiä eri tavoin vammaisten ihmisten kykyjen suhteen. Pärjäämiseemme ei uskota kovinkaan helposti. Joudumme jatkuvasti todistelemaan, että mekin voimme tehdä työtä, kun vain saamme siihen mahdollisuuden.

Ohjelma osoitti koskettavasti myös sen, että työkyvyttömyyseläkkeelle ei aina päästä. Sen piiriin voidaan myös joutua. Yhteiskunnassa ajatellaan liian helposti, että kerran työkyvyttömyyseläkkeelle siirryttyään henkilö pysyy lopun ikänsä työelämän ulkopuolella. Tämä on lyhytnäköistä, sillä vammaisten työllistäminen tarjoaisi yhden ratkaisun paljon puhuttuun kestävyysvajeeseen. Kelan kuntoutuspäällikkö totesi ohjelmassa osuvasti, että nuorelle myönnetty työkyvyttömyyseläke on itse asiassa köyhyystuomio. Työllistymisessä on kysymys paitsi työnteosta ja toimeentulosta, niin myös koko elämästä. Työ kun antaa ihmiselle ennen kaikkea tunteen siitä, että hän kelpaa johonkin.

MOT tarjosi jälleen kerran paljon ajateltavaa. Toivottavasi sekä päättäjät että työantajat heräisivät vihdoinkin ymmärtämään, kuinka paljon käyttämätöntä potentiaalia monissa vamman omaavissa henkilöissä piilee. Se, että vammaisuus nähtäisiin työelämässä vajavuuden sijaan vahvuutena, on kuitenkin vielä kaukana. Entä, jos lähdettäisiinkin liikkeelle siitä tavoitteesta, että meidät kaikki nähtäisiin ensisijaisesti ihmisinä? Luuserin leimaa otsaansa tai sankarin viittaa hartioilleen meistä tuskin kukaan haluaa. No, toisaalta sanotaanhan se laulussakin: ”Me ollaan sankareita elämän – ihan jokainen.” Tuohon lauseeseen kiteytyy oikeastaan loppujen lopuksi aika hyvin se, mitä edellä mainitut ohjelmat minulle viestittivät.

2 kommenttia:

  1. Tässä paisaa läpi edelleenkin suomalaisten aivopeseytyminen siihen, että ainut tapa tehdä työtä on mennä jonkun työantajan palvelukseen. Näin tuskin monellekaan vammaiselle tulee käymään. Voi etsiä myös muita väyliä tehdä työtä. Voi myydä itse omaa työtään esim. osuuskunnan kautta. Voi ryhtyä virtuaaliassistentiksi omalla alallaan. Suomessa vain on edelleen on/off-ajattelu päällä, eli olet joko työkyvytön tai työkykyinen. Sosiaaliturvan eri komponenttien yhteensovittaminen eri työllistymistapojen kanssa on se palikka, jota tässä pitäisi korjata.

    VastaaPoista