3. joulukuuta 2013

Aukeavatko ovet myös vammaisille?

Tänään vietetään jälleen kansainvälistä vammaisten päivää. Tällä kertaa teemana on:” Riko rajoja, avaa ovia”. Arvioiden mukaan maailmassa elää yli miljardi vammaista ihmistä, mikä on noin 15 prosenttia koko maailman väestöstä. Me vammaiset olemme siis oikeastaan suuri vähemmistö – ja valitettavasti yhä edelleen yksi syrjityimmistä ja syrjäytetyimmistä sellaisista.

Vaikka YK:n yleissopimus vammaisten oikeuksista hyväksyttiin jo joulukuussa 2006, ja kyseinen sopimus astui voimaan 3.5.2008 yli kahdenkymmenen maan ratifioitua sen (Suomi ei ole vieläkään sitä tehnyt), vammaisten henkilöiden elämää rajoittavat ja vaikeuttavat yhä monenlaiset esteet. Korkeita kynnyksiä, jyrkkiä portaita, kapeita ovia ja ahtaita vessoja löytyy edelleen liian paljon. Ja, mikä pahinta tällaiset näkyvät syrjivät rakenteet ovat usein osoitus siitä, että yhteiskunnan asenneilmapiiri on vammaisvastainen, tai vähintäänkin välinpitämätön. Paljon on siis vielä tehtävää ennen kuin tasapuolinen kohtelu on taattu kaikilla elämänalueilla. 

Kysymys on ennen kaikkea ihmisoikeuksista; liikkumisvapaudesta, oikeudesta koulutukseen ja työssäkäyntiin. Vammaisille henkilöille halutaan siis itse asiassa taata vain ne oikeudet, jotka on aiemmissa ihmisoikeussopimuksissa vahvistettu kaikille ihmisille kuuluviksi. Miksi sitten me vammaiset emme ole niitä vieläkään täysin saavuttaneet?  Suomessa tilanne on onneksi monessa asiassa varsin hyvä vaikkapa kehitysmaihin verrattuna. Meillä esimerkiksi jokainen lapsi on oppivelvollinen, mutta kehitysmaissa vain noin joka kymmenes vammainen lapsi käy koulua. Täysi osallistuminen ja tasa-arvo ovat kuitenkin kaukana myös täällä pohjolassa.

Inkluusiosta on puhuttu jo pitkään, mutta silti kaikki lähikoulut eivät ole valmiita vielä tänäänkään avaamaan oviaan pyörätuolilla liikkuvalle oppilaalle. Myös monet harrasteryhmät kokoontuvat esteellisissä tiloissa. Jos esimerkiksi konsertti- tai teatterisaliin sattuu pääsemään vaivattomasti apuvälineen kanssa, eri asia on sitten se, mitä ”invapaikalta” pystyy näkemään ja kuulemaan. Ravintola saattaa toki olla fyysisesti helposti saavutettavissa, mutta normaalista poikkeavasti liikkuvan potentiaalisen asiakkaan matka katkeaa usein jo ovelle, kun hänen oletetaan olevan joko paloturvallisuusriski tai lääkkeiden suurkuluttaja – tai ainakin liian humalassa. Kun vammainen henkilö etsii tarpeisiinsa sopivaa asuntoa, ei ole tavatonta, että hän kokee olevansa asiakkaana alempiarvoinen kuin ns. terveet. Hissittömyyttä kun ei juurikaan pahoitella, ja vedotaan helposti siihen, että ”teille vammaisillehan on olemassa ihan omiakin taloja, mene sinne”. Tällainen kommentti edustaa nimby –ilmiötä (siis ei minun takapihalleni –ajatusta), joka on edelleen valitettavan hyvin voimissaan. Se osoittaa mielestäni hyvin senkin, että vammaiset ihmiset nähdään ikään kuin yhtenä ryhmänä, ei ainutkertaisina yksilöinä. 

Missä määrin yhteiskuntamme on avoin myös vammaisille? Tämä riippuu osittain myös meistä itsestämme. Vaadimmeko yhdenvertaista kohtelua? Meidän ei pidä ajatella, että emme voi vamman vuoksi tehdä jotakin tai, ettei meidän kuulukaan päästä joka paikkaan. Sen sijaan meidän tulee rohkeasti rikkoa rajoja ja avata ovia. Vain niin voimme osoittaa, mitä todella haluamme ja mihin kaikkeen pystymme. Kaikki ovet eivät aukea välttämättä heti, mutta aina kannattaa yrittää. Niinhän sitä sanotaan, että yhden oven sulkeutuessa jokin toinen avautuu. Siihen kannattaa uskoa. Ennakkoluulojen juuret ovat usein tietämättömyydessä, joten tietoa lisäämällä voimme edistää yhteiskuntamme kehittymistä entistä paremmaksi. Saavutettavuus on kaikkien etu – kunpa arkkitehditkin vihdoin ymmärtäisivät sen. Esteiden puuttumisen kun ei todellakaan tarvitse merkitä esteettisyysvajetta. Kysymys on ennen kaikkea tahdosta ja taidosta, ei niinkään rahasta, vaikka taloudellisiin seikkoihin yleensä esteettömyyskeskusteluissa vedotaankin.

Viimeaikaiset säästösuunnitelmat uhkaavat kaventaa vammaisten ihmisten osallistumismahdollisuuksia entisestään, sillä jokainen vähennetty kuljetuspalvelumatka ja avustajatunti tai esteellinen rakennus ja palvelu, on askel taaksepäin matkalla kohti tasavertaista kansalaisuutta ja aktiivista osallisuutta. Pidetään siis ääntä oikeuksista, jotka kuuluvat kaikille – yksittäisiin ominaisuuksiin katsomatta. Avattavia ovia ja rikottavia rajoja riittää!



1 kommentti: