3. joulukuuta 2014

Missä vammaissopimuksen ratifiointi viipyy?

YK:n yleiskokous hyväksyi Vammaisten ihmisten oikeuksia koskevan yleissopimuksen jo kahdeksan vuotta sitten. Suomi oli yksi ensimmäisistä allekirjoittajista vuonna 2007. Samalla maamme sitoutui kyseisen sopimuksen ratifiointiin.  Ja sopimus astui voimaan kansainvälisesti vuotta myöhemmin. EU ratifioi sopimuksen vuonna 2010. Tällä hetkellä tuon sopimuksen allekirjoittaneita maita on jo yli 150. EU:n jäsenmaista vain Suomi, Irlanti ja Alankomaat eivät ole sitä tehneet. Ratifiointi on toki mainittu jo maamme kahdessa hallitusohjelmassa, joten sopimusta ei ole kokonaan unohdettu. 

Yksi syy siihen, miksi vammaisten ihmisten ihmisoikeussopimuksen ratifiointi on antanut odottaa itseään näin kauan, on siinä, ettei eduskunta ole saanut toteutettua tarvittavia lainsäädäntömuutoksia. Suomen laki kun ei nykyisellään täytä kaikkia YK-sopimuksen vaatimuksia, eikä lakeja suinkaan muuteta hetkessä, se on myönnettävä. Nyt tarvittaisiin kuitenkin sekä päätöksiä että tahtoa, jotta tämä tärkeä ihmisoikeussopimus saataisiin viimein ratifioitua. 

Usein kysytään, mihin tällaista sopimusta oikeastaan tarvitaan, Suomihan on tasa-arvoinen maa. Onhan meillä moni asia toki hyvin, mutta perus- ja ihmisoikeuksien osaltakin olisi parantamisen varaa. Suomessa ilmenee edelleen jatkuvasti vammaisiin ihmisiin kohdistuvaa syrjintää kaikilla elämän osa-alueilla. Viime aikoina on uutisoitu esimerkiksi siitä, että vammaiset henkilöt ovat jääneet ilman opiskelupaikkaa vammaisuutensa vuoksi. Myös työpaikkojen ovet eivät aina aukea vammaisille, kaikki palvelut eivät ole saavutettavissa esimerkiksi pyörätuolilla liikkuvalle. Esteitä siis riittää, eivätkä pahimpia ole aina ne kaikkein näkyvimmät. Esteettömyydestä puhuttaessa ja sitä arvioitaessa tarvitaankin aiempaa laajempaa näkökulmaa.

On todella valitettavaa, että vammaisten kansalaisten ”oma ääni” ohitetaan usein myös sellaisten päätösten kohdalla, joilla on merkittäviä vaikutuksia elämäämme jopa ihan jokapäiväisellä tasolla. Mutta suurta asennemuutosta tarvitaan, jotta tämä epäkohta voitaisiin korjata.

YK:n vammaisten ihmisoikeussopimus vahvistaa vammaisten henkilöiden oikeussuojaa merkittävästi ja edistää osaltaan myös osallisuutta. Siksi on helppoa yhtyä monien vammaisjärjestöjen yhteiseen vaatimukseen: sopimus on ratifioitava nyt!

Hyvää kansainvälistä vammaisten päivää – kaikesta huolimatta!

P.S. Asia etenee vihdoinkin, lue lisää tästä


19. marraskuuta 2014

Liputetaan lapsille

Läheisen päiväkodin lapset ovat jälleen pihalla touhuamassa. Ilmeet ovat iloisia ja nauru raikuu. Pihalla on hieno värikäs liukumäki, ja uusissa keinuissa on turvallista nauttia vauhdin hurmasta. Lasten hyvinvoinnin edistämiseen on satsattu, sillä ulkona leikkimiselle on nyt entistä ehommat puitteet. 

Tässä kuussa tulee kuluneeksi neljännesvuosisata YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen hyväksymisestä. Kyseessä on lapsia koskeva ihmisoikeussopimus, joka on ratifioitu lähes kaikkialla maailmassa. Sopimus velvoittaa aikuisia selvittämään kaikkien lasten mielipiteitä ja ottamaan ne huomioon lapsia koskevia päätöksiä tehtäessä. Harvoin tulee kuitenkaan ajatelleeksi, että lasten oikeudet ovat itse asiassa aikuisten velvollisuuksia. Lasten oikeudet kun voivat toteutua vain, jos aikuiset ottavat niistä vastuun. Lasten oikeuksien toteutumiseksi on tehty paljon työtä. Hyviä tuloksia on saavutettu, sillä yhä useampi kehitysmaassa syntynyt lapsi jää eloon, pääsee kouluun ja kasvaa tasapainoiseksi aikuiseksi. Meillä Suomessa lasten perusoikeudet toteutuvat suhteellisen hyvin, ja esimerkiksi lasten fyysinen kurittaminen on vähentynyt huomattavasti reilun kahdenkymmenen vuoden aikana. Työtä lasten oikeuksien puolesta täytyy kuitenkin jatkaa edelleen. Ja jokainen meistä voi osallistua siihen.  

Juhlavuoden teemana on lapsen oikeus lepoon, leikkiin ja vapaa-aikaan.  Oikeuksien tulee toteutua kaikkialla lapsen lähiympäristössä – niin kotona, päivähoidossa, koulussa kuin harrastuksissakin. Leikki on jokaiselle lapselle luontainen tapa toimia. Lapsi myös oppii parhaiten ollessaan aktiivinen toimija. Leikki kartuttaa lapsen motorisia, kognitiivisia ja sosiaalisia taitoja. Samalla hänen minäkuvansa kehittyy ja hyvinvointi lisääntyy. Kasvattajilla on todella tärkeä rooli leikin edellytysten luomisessa, sillä lapsi tarvitsee läsnäoloa, kuuntelua ja ohjausta myös leikkiessään tai pelatessaan. 

On varsin huolestuttavaa, että tutkimusten mukaan puolet noin 12-vuotiaista suomalaislapsista kokee leikkimisen loppuvan liian aikaisin. Mutta, mikä leikin lopettaa? Osasyynä ovat todennäköisesti lasten ja nuorten kokemat aikuistumisen paineet, jotka jatkuvasti kasvavat. Jokaisen lasten lähellä olevan aikuisen tuleekin miettiä, antaako hän lasten olla lapsia. Lapsuus on loppujen lopuksi niin lyhyt ajanjakso ihmiselämässä, ettei sen lyhentäminen ole todellakaan tarpeellista. Eikä leikkiminen ole kiellettyä aikuisiltakaan. Mitä pidemmälle säilytämme leikkimielisyytemme, sitä parempi ja iloisempi paikka maailma on meille kaikille. 

Sisäministeriö on määrännyt valtion virastot ja laitokset nostamaan lipun salkoon lapsen oikeuksien päivänä 20. marraskuuta ja suosittelee samaa muillekin. Mikäli päivästä tulisi vakiintunut liputuspäivä, lisäisi se osaltaan tietoisuutta lapsen oikeuksista. Liputamme jo äideille ja isille, joten miksemme liputtaisi myös lapsille. Riippumatta siitä liehuuko lippu salossa vai ei, lapsia ja heidän oikeuksiaan tulee kunnioittaa vuoden jokaisena päivänä.

(Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 19.11.2014)

10. lokakuuta 2014

Kuuletko ja näetkö sinä?

Tänään lokakuun 10. päivänä 2014 vietetään Maailman Mielenterveyspäivää teemalla: Kuule ja näe minut! Suomessa päähuomio on tällä kertaa esi- ja alakouluikäisten hyvinvoinnin edistämisessä. Jokainen lapsi tarvitsee hoivaa, huomiota ja halauksia – hän on niiden arvoinen. Pienten ihmisten mielenterveyttä on vaalittava, ja parhaiten mielen hyvinvointia voidaan edistää opettamalla mielen hyvinvoinnin kannalta olennaisia taitoja jo pienestä pitäen.

Jokaisella lapsella on oikeus rakastaviin ja rohkaiseviin aikuisiin kasvunsa tukena ja turvana. Lapsen kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin kannalta päivittäiset kohtaamiset ja mukava ja kiireetön yhdessäolo ovat todella arvokkaita. Ne saattavat tuntua vain pieniltä ja kovin arkisilta asioilta, mutta niillä on suuri merkitys. On lähes väistämätöntä, että kaikilla on elämänsä aikana vaikeuksia, mutta on varsin lohdullista, että lapsuudessa omaksutut mielen hyvinvoinnin taidot kannattelevat meitä vielä aikuisinakin.

Tutkimuksissakin on todettu, että eriarvoistuminen alkaa jo varhain ja myös lapset kokevat yksinäisyyttä. Siksi on erityisen tärkeää opettaa lapsille muun muassa empatiaa ja vuorovaikutustaitoja – unohtamatta myöskään selviytymiskeinojen harjoittelua. Kun huolet ja murheet opitaan jakamaan toisten kanssa jo lapsena, mielenterveys vahvistuu. Ja onhan se niinkin, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo, joten sitäkin kannattaa jakaa. Parhaimmillaan voi käydä niin, että kokonaisvaltainen hyvinvointi lisääntyy niin päiväkotien, koulujen kuin perheidenkin arjessa. Uusi, elokuun alussa voimaan astunut oppilas-ja opiskelijahuoltolaki painottaa sekin aiheellisesti ennaltaehkäisyn tärkeyttä. Myös valmistumassa olevassa perusopetuksen opetussuunnitelmassa oppilaiden hyvinvointi on huomioitu. Hyvä niin, sillä ehkäisevä työ on yleensä huomattavasti vaikuttavampaa kuin korjaava työ. Ja etenkin näin taloudellisesti synkkänä aikana on hyvä tiedostaa, sekin että korjaava työ tulee aina moninkertaisesti kalliimmaksi – niin rahallisesti kuin inhimillisestikin. Siksi lasten hyvinvointiin kannattaa panostaa juuri nyt, eikä vasta huomenna.






1. lokakuuta 2014

”Eikö CP olekaan vain haukkumanimi?”

Tänään 1.10.2014 on Maailman CP-päivä, jota vietetään näin lokakuun ensimmäisenä keskiviikkona niin Suomessa kuin lähes viidessäkymmenessä maassa ympäri maailmaa.

Mihin tällaista teemapäivää tarvitaan? Kuten tämän kirjoituksen otsikkokin osoittaa, kaikki eivät todellakaan tiedä, mistä CP-vammassa on kysymys. Niin, ja tiedoksi kaikille ”sä oot ihan ceepee”-huutelijoille. CP ei ole tyhmyyden synonyymi, toisin kuin monet teistä tyhmyydessään luulevat. Ja olisi siinä haukkumanimellä aikamoinen teho, jos se vaikkapa ”istuttaisi” ihmisiä pyörätuoliin. Päivän tarkoituksena on siis lisätä ns. suuren yleisön tietoa CP-vammasta. Juuri tietoa lisäämällä voidaan vähentää kyseiseen monimuotoiseen liikuntavammaan liittyviä ennakkoluuloja. Avoimemmalla asenneilmapiirillä voimme luoda maailmasta paremman myös kaikille 17 miljoonalle CP-vamman omaaville ihmisille ja heidän läheisilleen.

Minulta on usein kysytty, mitkä kolme asiaa haluaisin ihmisille CP-vammasta ja sen kanssa elämisestä kertoa. No, kysymykseen ei ole yhtä oikeaa vastausta. Haastavuutta lisää se, että aiheesta riittäisi sanottavaa paljon enemmänkin. Tässä kuitenkin yksi kolmen kohdan lista perustelujen kera:
1.      CP-vamma on aina liikuntavamma.

Tätä seikkaa lienee mahdotonta korostaa liikaa. Edelleen kun luullaan varsin usein, että kysymyksessä on älyllinen kehitysvamma. Mahdollisten liitännäisongelmien kirjo on toki laaja, mutta CP-vamma aiheuttaa aina ongelmia ensisijaisesti liikkumisessa ja kehon hallinnassa. Kyse ei ole sairaudesta, vaan kertavauriona syntyneestä pysyvästä vammasta. Viimeksi mainittuun seikkaan liittyen Kelankin luulisi vähitellen ymmärtävän, että ihmeparantumisia ei kannata odotella.

2.     Jokainen CP-vammainen henkilö on yksilö siinä missä kuka tahansa muukin – diagnoosista tai sen puuttumisesta huolimatta.

Tämä asia on tärkeä, sillä liian usein ajatellaan CP-vammaisten olevan keskenään enemmän samanlaisia kuin erilaisia. Totuus on kuitenkin, että vamman ilmeneminen, vaikeusaste, liitännäisongelmat ja muut seikat ovat aina yksilöllisiä. Tämän tosiasian tiedostaminen asettaa haasteita muun muassa palveluiden ja tukitoimien järjestämiselle. Mikä sopii yhdelle, ei ole välttämättä paras vaihtoehto toiselle.

3.     CP-vamma on vain yksi ihmisen ominaisuus lukuisten piirteiden joukossa.

Näin ollen se ei saisi missään tapauksessa olla koko yksilöä ja hänen elämäänsä määrittävä tekijä. Tuskin kukaan meistä haluaa tulla kohdelluksi ensisijaisesti vammaisena ihmisenä, olemmehan niin paljon enemmän kuin vammamme. Etenkin vammaisten lasten kohdalla on muistettava, että jokaisella lapsella on oikeus olla ensisijaisesti lapsi. Ja toisaalta ei tämä elinikäinen ”kumppani” kaikkeen tekemiseemme vaikuta. Eikä vammaisuus myöskään sinänsä tee elämästämme vajaata osa-elämää tai arjestamme jotenkin epänormaalia.  Moni asia on kuitenkin kiinni siitä, onko saatavilla oleva apu riittävää ja tarkoituksenmukaista. Eli oikeastaan kysymys on siitä, voimmeko aidosti elää itsemme näköistä elämää. Toimintamahdollisuudet eri elämänalueilla ovat lähes rajattomat, kunhan katseet uskalletaan rohkeasti kääntää diagnoosien taakse, ja huomio kiinnitetään ennen kaikkea yksilön potentiaaleihin puutteiden sijaan.

Lisätietoja Maailman CP-päivästä löydät täältä

 Hyvää tätä päivää ja parempaa huomista!

6. syyskuuta 2014

"Kuinka voit väittää...?"

Kuinka voit väittää olevasi ihan oikea kirjailija?” Näin aloittaa nimetön henkilö kommenttinsa blogissani. En ole koskaan kutsunut itseäni kirjailijaksi. Olen ennemminkin kirjoittaja. Tosin esimerkiksi googlettamalla nimeni yhteydessä on usein nimike kirjailija – eikä ihme, olenhan julkaissut kirjan Järjenjuoksuja – Elämää CP-vamman kanssa.  Kommentoija jatkaa ihmetellen, millä eväillä olisin voinut muka kirjan itse kirjoittaa. No, niillä eväillä millä kirjoittaminen yleensä tapahtuu. Olen luku- ja kirjoitustaitoinen ihminen ja olen aina tykännyt ilmaista ajatuksiani kirjallisessa muodossa. Ja toisaalta olen elänyt ko. vamman kanssa koko ikäni. Ehkä kommentoijalle on jäänyt epäselväksi se, ettei CP-vamma estä järjenjuoksua. Jos et ole vielä lukenut kirjaani, kannattaisi kenties tutustua siihen nyt.  

Paljon eväitä kyseisen kirjan ja muiden tuotosten kirjoittamiseen olen saanut myös monipuolisesta akateemisesta koulutuksestani. Ja kyllä – olen suorittanut tutkintoni täysin rehellisesti enkä ole ostanut maisterin papereita netistä. On totta, että kirjani ei aikoinaan sopinut muutamien kustantamoiden ohjelmaan. Sen katsottiin olevan muun muassa pienen piirin juttu, joten kirjan ei uskottu kiinnostavan ns. laajempaa yleisöä. Toisaalta joissakin saamissani palautteissa minun todettiin sen sijaan olevan juuri oikea henkilö tällaisen tietokirjan kirjoittajaksi, olinhan ns. kaksinkertainen asiantuntija – siis vammainen ja korkeasti koulutettu. Nimettömän kommentoijan väite siitä, ettei kirjani kelvannut millekään kustantamolle on vahvasti liioiteltu. Kaikkiin kustantamoihin kun en käsikirjoitustani aikoinaan suinkaan lähettänyt. 

Suomen Tietokirjailijat ry myönsi minulle apurahan esikoistietokirjan kirjoittamiseen – ja kyseinen taho halusi luonnollisesti nähdä työni tuloksen kohtuullisen ajan kuluessa. Koska kustantajaa ei löytynyt riittävän nopeasti, päädyin lopulta omakustannekirjaan. Ja olen ratkaisuun edelleen tyytyväinen. Laadukasta kirjallisuutta julkaistaan tänä päivänä paljon myös suurten kustannustalojen ulkopuolella. Olen sitä mieltä, että se, mikä taho kirjan kustantaa ei ole tärkeintä, vaan kyllä sisältö ratkaisee. Kirjani on tavoittanut lukijoita hyvin ja saamani palaute on ollut pääosin positiivista. Kirjoitan siis edelleen – ja jossain vaiheessa syntyy seuraava kirja… 

P.S. Sinulle anonyymin kommentin kirjoittaja, joka tunnistat tekstistä itsesi: Jokaisella on oikeus omien mielipiteidensä esittämiseen – ja hyvä niin. Negatiivissävytteinen kommentointi olisi kuitenkin fiksumpaa tehdä avoimesti omalla nimellään. Ja tiedoksi vielä, että en minä viestistäsi aidosti mieltäni pahoittanut. Haluan vain oikaista muutaman virheellisen käsityksesi. 

28. elokuuta 2014

Uusi – parempi laki?


Seuraava kirjoitus pohjautuu 20.8.2014 Säätytalolla Helsingissä pidettyyn vammaislainsäädännön uudistamista koskevaan kuulemistilaisuuteen, jota oli mahdollisuus seurata suorana netin välityksellä. Pahoittelut tekstin pituudesta, mutta toivottavasti jaksat lukea sen loppuun asti…

Y
hdenvertaisuuden edistäminen ja osallisuuden turvaaminen ovat edelleen keskeisiä päämääriä lainsäädännössä ja sen kehittämisessä. Työtä näiden tavoittelemisen arvoisten asioiden eteen onkin tehtävä kovasti – edelleen. Vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuus vammasta riippumatta on sekin tavoitteena. Tähän liittyen voidaan kuitenkin mielestäni aiheellisesti kysyä, onko sittenkään mielekästä asettaa esimerkiksi liikuntavammaisia ja kehitysvammaisia henkilöitä samalle viivalle toistensa kanssa. Ei ole, jos viranomaiset eivät näe, että kyseisiin vammaryhmiin kuuluvien ihmisten tarpeet ovat lähtökohtaisesti varsin erilaisia. Samalle viivalle asettaminen on toki erinomainen päämäärä silloin, jos sillä tarkoitetaan ennen kaikkea ihmisten samanarvoisuutta. Mutta samanarvoisuus ei ole samanlaisuuden synonyymi.  On toki selvää, että diagnoosikeskeisyyttä parempi vaihtoehto on miettiä vammaisen henkilön ja hänen perheensä sosiaalista kokonaistilannetta. Lapset, työikäiset ja ikääntyneet vammaiset on huomioitava yksilöinä – kahta samanlaista ihmistä kun ei ole. Tämä tosiseikka vain tuntuu helposti unohtuvan. Vammaisuuden monimuotoisuuden ymmärtäminen edellyttää yhteistyötä monien eri asiantuntijoiden kesken.  Myös palvelusuunnittelun merkitys korostuu aiempaa enemmän, koska kysymys on myös palvelurakenneuudistuksesta.

Ensisijaisen lainsäädännön tulee olla jatkossakin ensi sijalla, erityislainsäädäntö astuu kuvaan siis vasta siinä vaiheessa, kun yleinen lainsäädäntö ei pysty vastaamaan yksilöiden tarpeisiin. Palvelut on järjestettävä tarpeet edellä. Tärkeää on turvata subjektiiviset oikeudet jatkossakin. Joustava ja eheä avun kokonaisuus on keskeinen tavoite.  Toteuttamisessa tulee huomioida yksilön etu, elämäntilanne ja toiveet. Kahden lain yhteensovittaminen on haastava tehtävä. En vieläkään oikein kykene hahmottamaan sitä, miten onnistutaan luomaan kokonaisuus, joka yhdistää molempien olemassa olevien lakien parhaat puolet. On olemassa myös monia käsitteisiin liittyviä kysymyksiä, jotka kaipaavat lisäselvitystä. Mitä kaikkea laaja apu oikein pitää sisällään? Vaikeavammaisuus –käsitteestä luovutaan, mutta nähtäväksi jää, miten vammaisuus tullaan uudessa laissa lopulta määrittelemään.

Kantavana ajatuksena tässä lainsäädännön kehittämistyössä on vammaisten henkilöiden osallistuminen ja osallisuus. Asukkaiden kuuleminen kunnan palveluja kehitettäessä on keskeinen edellytys.  Kuulemistilaisuuden puheenvuoroissa käsiteltiinkin ennen kaikkea juuri osallisuutta tukevia palveluja ja tukitoimia: henkilökohtaista apua, ohjausta ja valmennusta, asumisen tuen kokonaisuutta sekä liikkumisen tukea. Tilaisuudessa tuotiin esiin se, että tavanomaisen elämän sijaan tulisi pyrkiä yksilönvapautta korostavaan elämään. Omasta kokemuksestanikin tiedän hyvin sen, että yksilön itsemääräämisoikeus toteutuu parhaiten työnantajamallilla toteutetussa henkilökohtaisessa avussa. Ketään ei voida kuitenkaan pakottaa työnantajan rooliin, eikä se kaikille vammaisille henkilöille sovikaan.  Tällä hetkellä tilanne lienee se, että suuri osa henkilökohtaisten avustajien työnantajista on aikanaan ikään kuin ajautunut enemmän tai vähemmän sattumalta työnantajuuteen. Ryhdytään työnantajaksi sitten millaisessa tilanteessa tahansa, oleellista on turvata riittävä tuen ja neuvojen saanti. Henkilökohtaisessa avussa itsenäinen suoriutuminen on ongelmallinen käsite. Uudessa lainsäädännössä tätä tulisi avata selkeästi. Tässä yhteydessä omatoimisuus ja itsenäisyys tulee erottaa toisistaan.  Laissa tulee osoittaa selkeästi se, millaisissa tilanteissa henkilökohtaista apua on mahdollista saada.

Hyvästä tarkoituksesta ja kauniista puheista huolimatta, asiakaslähtöisyys ontuu vammaispalveluissa edelleen valitettavan usein. Milloin on syynä ajan tai rahan puute, milloin työntekijöiden ennakkoluuloinen suhtautuminen kaavoihin kangistuneiden työtapojen vuoksi. Ei tulla ajatelleeksi sitä, että asiakaslähtöisyys on parhaimmillaan myös taloudellista, tarkoituksenmukaisuudesta puhumattakaan – varsinkin pitkällä aikavälillä tarkasteltuna. Puheenvuoroissa nostettiin esiin kysymys siitä, missä määrin palvelujen saaminen voidaan jättää yksilöiden oman aktiivisuuden varaan. Entä, jos vammaisella henkilöllä itsellään tai vammaisen lapsen perheellä ei olekaan voimavaroja hakea uusia palveluja ja perustella niiden tarvetta. Aiheellinen huoli on sekin, miten asiakkaan aito kuuleminen onnistuu esimerkiksi vaihtoehtoisia kommunikaatiomenetelmiä käyttävien henkilöiden kohdalla. Itsekin olen kerran jos toisenkin joutunut kokemaan sen, että puheeni kaikuu kuuroille korville, vaikka puhun ihan normaalisti. Syy lienee ainakin osittain siinä, että pyörätuolin uskotaan edelleen vaikuttavan yksilön ajatteluunkin.

Väestön hyvinvoinnin edistämisen tavoitteen tulee näkyä myös vammaissosiaalityön käytännöissä. Tarpeiden arvioinnin ei tule masentaa asiakkaita; korostaa elämän kurjuutta ja omien voimavarojen riittämättömyyttä, vaan kartoittaa ennen kaikkea sitä, miten asiakkaan tavoitteena oleva hyvä elämä ja sujuva arki voidaan toteuttaa. Tässä yhteydessä on muistettava sekin, että kerran todettu palvelun tarve saattaa muuttua huomattavasti ja vieläpä nopeastikin, joten palvelujärjestelmältä vaaditaan paitsi joustavuutta niin myös valmiutta reagoida nopeasti muuttuviin tilanteisiin. Ns. yhden luukun periaate on sekin puhuttanut jo pitkään, mutta sen toteuttamisessa ei valitettavasti ole toistaiseksi onnistuttu.  Edelleen vedotaan varsin usein määrärahojen puutteeseen – myös subjektiivisten oikeuksien kohdalla. Tällainen toiminta vaatii asiakkailta jatkuvaa hereillä olemista. Voitaisiinko tulevaisuudessa joitakin palveluja tarjota jopa automaattisesti? Kannattaa miettiä myös sitä, missä määrin resursseja voitaisiin siirtää palvelujen hallinnoinnista niiden toteuttamiseen? Ikävä tosiasia kun on, että hyväkin laki voidaan pilata huonolla soveltamisella. Lähikauppa monipuolisine palvelutarjottimineen on tavoiteltava vaihtoehto vammaispalveluissa. Nähtäväksi jää, millainen uudesta vammaislaista tulee – toivottavasti edeltäjiään parempi.


8. elokuuta 2014

Saako valittaa?



Yksinkertaiseen kysymykseen yksinkertainen vastaus: Saa. Tai onkohan asia sittenkään niin yksiselitteinen kuin miltä se aluksi vaikuttaa. Eipä taida olla. Onhan olemassa esimerkiksi monia sellaisia päätöksiä, joihin meillä kansalaisilla ei ole ainakaan virallista valitusoikeutta. Meidän on tyydyttävä siihen, mitä joku on jossain joskus jostakin syystä suuressa viisaudessaan päättänyt – joko meidän tai sitten jonkin muun osapuolen parhaaksi.


Olisihan elämä toki helpompaa, jos ei tarvitsisi valittaa, mutta joskus on suorastaan pakko vähän ”rutista”. Se saattaa keventää oloa kummasti ainakin hetkellisesti. Ja parhaassa tapauksessa paperille raapustettu valituskirje voi tuottaa pysyvämmän muutoksen parempaan. Totuus on kuitenkin se, että monikaan epäkohta ei valittamatta korjaannu – valitettavasti.


Vanhan sanonnan mukaan se, ken vaivojansa vaikertaa, on vaivojensa vanki. On totta, että jatkuva vaivojensa voivottelu johtaa helposti niiden ylikorostumiseen. Onkin hieman ristiriitaista, että esimerkiksi kuntoutusta hakiessa vaikeavammainen henkilö joutuu listaamaan vammasta aiheutuvia haittoja, rajoitteita, ongelmia ja vaikeuksia. Ei siis ihme, että välillä tuntuu siltä, ettei elämään juuri muuta mahdukaan. Olisi varmasti kuntouttavampaa keskittyä olemassa oleviin voimavaroihin ja piilevän potentiaalin etsimiseen. Onhan se tutkitustikin selvää, että kuntoutujan omalla aktiivisuudella ja sisäisellä motivaatiolla on vaikutusta siihen, millaisiin tuloksiin voidaan päästä.


Valitettavaa kyllä, mutta on olemassa lukuisia asioita, joista marisemme aivan turhaan. Yksi tutuimmista valitusaiheista lienee sää. On joko liian kuumaa, kylmää, kuivaa tai märkää. Vain todella harvoin on juuri sopivaa. No, tänä kesänä ennätyksellinen helleputki on ymmärrettävästi saanut monet ihmiset vaikertamaan suorastaan trooppisiksi äityneissä olosuhteissa. Ole siinä sitten tehokas, kun pelkkä työnteon ajatteleminenkin saa hien pintaan, nukkumisesta ei tahdo tulla mitään ja sopimuksensa irtisanoneen tuulettimen tilalle ei löydy uutta, kun kaupat myyvät vain ”eioota”. On tässä kuumuudessa sentään yksi hyvä puoli. Ei jaksa enää edes valittaa.



3. heinäkuuta 2014

Asenne ratkaisee?


Luonnonvalo herättää minut jälleen kerran todella aikaisin. Kurkistus verhonraosta ja silmissä näkyy pelkkää harmaata. Eipä muuta kuin peitto korville ja unta jatkamaan. Jospa muutaman tunnin päästä sää jo suosisi lomanviettoa – aurinko paistaisi siniseltä taivaalta ja lämpö hellisi. Tänä vuonna poikkeuksellinen sää on puhuttanut kansaa turuilla ja toreilla varmasti tavallistakin enemmän. Talvi kun oli mitä oli, ja lupaavista helteisistä kevätpäivistä huolimatta kunnon kesäsää antaa edelleen odottaa itseään. On tässä koleassa ja sateisessa kesässä ollut toki jotain hyvääkin. Hyytävän kylmät uimavedet ovat kaunistaneet hukkumistilastoja ainakin väliaikaisesti, ja museoissa ja kylpylöissä on riittänyt kävijöitä. Sen sijaan huvipuistojen ja jäätelökioskien tilanne on huonompi. Säällä on siis väliä.

Viime vuosina olen huomannut aiempaa selvemmin säätilan vaikuttavan mielialaani. Uskon, että minulla on monia kohtalotovereita. Arvioiden mukaan sää vaikuttaa joka toiseen meistä tavalla tai toisella. Kaamoshan tunnetusti masentaa. Mutta kaltaisiini meteopaatteihin eli sääherkkiin ihmispoloihin säätilojen vaihtelut vaikuttavat joko negatiivisesti tai positiivisesti. Harmaa ja sateinen sää saa minut alakuloiseksi, varsinkin näin kesällä. Aloitekyky on kadoksissa ja matalapaine valtaa myös mielen. Auringonvalo vaikuttaa ihmisiin ihan fysiologisestikin, sillä silloin hyvänolon välittäjäaineet aivoissa hyppelevät riemusta ja hormonit hyrräävät iloisesti. Joten auringon porottaessa hymy on herkässä ja energiaa riittää vaikka mihin, kunnes pitkään jatkunut helle lopulta uuvuttaa.

Sään ennustaminen on tunnetusti visaista puuhaa. Yksi povaa sadetta luonnonmerkeistä, toinen luottaa sammakkoon, ja oikeat meteorologit laskevat tilastollisia todennäköisyyksiä vanhan kansan uskoessa sananparsiin. Onpa sellaisiakin ihmisiä, jotka ennakoivat päällään lähestyvän ukkosen tai sitten kehonosan kolotus kertoo sateen tulosta. Oma sade- ja ukkostutkanikin on osoittautunut melko luotettavaksi. Minne tai kenelle huonosta säästä ja pieleen menneistä ennusteista sitten voisi valittaa? Ainakin ruotsalaiset tuntuvat luulevan, että meteorologit ovat enemmän kuin ihmisiä, joten heitä voi haukkua ja uhkailla, jos sää ei satu miellyttämään.  Mutta totuushan on, että Pekkakin on vain ihminen, joten hänkään ei voi katteettomasti lupailla poutaa, vaikka moni lomalainen sitä todennäköisesti toivoisikin. Jos auringon toivossa vaikkapa äkkilähdöllä toteutetulla etelänmatkalla pilvinen sää piinaa, syy ei ole matkaoppaan. Rahoja on siis turha kinuta takaisin, vaikka rusketusraidat jäisivätkin saamatta. Kehnosta kelistä valittaminen ei itse asiassa kannata lainkaan, se vain vie vähäisetkin voimat.

Suvesta nauttiminen on loppujen lopuksi enemmän asenne- kuin sääkysymys. Grillatahan voi säällä kuin säällä, ja loma on aina lomaa, kun siihen suhtautuu rennon huolettomasti. Tiedostan kuitenkin sen, että Suomen kesä on lyhyt, joten auringon olisi jo korkea aika tulla esiin piilostaan.

(P.S. Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa tänään 3.7.2014. Niin, ja paistaahan se aurinko vihdoin... Saa sitten nähdä, kuinka kauan...)




3. kesäkuuta 2014

Kerran vielä

Muistan yhä varsin elävästi, kuinka arkana ja innokkaana lettipäisenä ekaluokkalaisena aloitin koulutieni pienessä mutta omissa silmissäni kuitenkin suuressa koulussa 1980-luvun alussa.  Nuo kuusi vuotta ala-asteella olivat minulle mukavan huoletonta oppimisen ja oivaltamisen aikaa. Tuttu ja turvallinen lähikoulu antoi hyvät eväät koulunkäynnin jatkamiseen suuremmissa opinahjoissa.

Kun muutama ilta sitten avasin tuon entisen alakouluni oven lähes kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen, tunne oli ristiriitainen. Oli hienoa osallistua koulun kevätjuhlaan ja muistella menneitä, mutta samalla mielen valtasi haikeus. Olihan kysymyksessä Karjaskylän koulun Kunniakierros eli viimeinen kevätjuhla. On todella ikävää, että perinteikäs, hyvämaineinen ja hyväkuntoinen koulu lakkautetaan ja rakennuksia odottaa autioituminen. Ratkaisu tuntuu suorastaan järjettömältä, kun ottaa huomioon alueelle aiemmin kaavaillut suunnitelmat uuden asuinalueen rakentamisesta.  Jälleen kerran pieni ihminen jäi siis valitettavasti päättäjien jalkoihin. On surullista, että koulun nykyisten oppilaiden iloinen laulu kaikuu ensi syksystä lähtien vieraissa kouluissa ja toisissa juhlasaleissa. Toivoa sopii, että lapset saavat jatkossakin kokea oppimisen iloa, eivätkä suuret luokkakoot aiheuta pahoja ongelmia pieniin ryhmiin tottuneille oppilaille. Varmaa on, että muutoksiin sopeutuminen vaatii aikaa niin lapsilta kuin aikuisiltakin.

Pienen koulumme osaava ja työlleen omistautunut henkilökunta sai entisten oppilaiden puheenvuoroissa osakseen runsaasti kiitosta muun muassa hyvän yhteishengen luomisesta, turvallisen ja intiimin oppimisympäristön tarjoamisesta ja oppilaiden yksilöllisyyden huomioon ottamisesta – ja täysin ansaitusti. Entisiä ja nykyisiä opettajia muisteltiin kunnioituksella ja lämmöllä. Koulumme oli monessa suhteessa myös aikaansa edellä, sillä esimerkiksi vähäiseenkin kiusaamiseen puututtiin nopeasti ja tehokkaasti. Karjaskylän koulusta voitiin siis puhua aidosti kivana kouluna jo vuosikymmeniä ennen kuin virallisista kiusaamisen vastaisista ohjelmista oli vielä ajatustakaan. Tämä olikin yksi niistä pienen koulun suurista vahvuuksista, joka säästökeskusteluissa sujuvasti sivuutettiin.

Hieno juhlaohjelma huipentui odotetusti yhdessä veisaamaamme iki-ihanaan Suvivirteen. Itselleni kyseinen laulu on aina ollut ennen kaikkea alkavan kesäloman merkki ja ylistys kesäisen luonnon kauneudelle. Mutta monille muille se on tänäkin keväänä edustanut ikään kuin jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan ihan jotakin muuta.   Totuus lienee kuitenkin se, että ”ei nyv voi kiältä kettä, on suvi koittanu. On vihriänä mettä ja lämpö voittanu”, jos Markku Heikkilän tekemään Suvivirren sanojen ”turunnokseen” on uskominen.  On aika nauttia lintujen viserryksestä ja puiden huminasta. Sään lämpenemistä on hyvä odotella mukavien muistojen lämmittäessä sekä mieltä että sydäntä. Tukevalle perustalle on hyvä rakentaa tulevaa. Siispä, kauan soikoon Suvivirsi ja pitkään eläköön Karjaskylän henki.

(Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 3.6.2014)


25. huhtikuuta 2014

Olenko sairas vammainen?


En – ainakaan silloin, kun en pode flunssaa. Minulla on kyllä diagnoosi, mutta en pode vammaani. Olen CP-vammainen. Minua ihmetyttää usein, miksi vamma tai vammainen –sanan käyttäminen tuntuu edelleen olevan niin vaikeaa. Kyseinen asia pohditutti viimeksi tänään kun luin uusinta IT-lehden numeroa. Kyseessä on siis Invalidiliitto ry:n järjestölehti. Julkaisussa oli jälleen kerran paljon ajankohtaista ja mielenkiintoista vammaisasiaa. Mutta sitten silmiini osui Validia Kuntoutus Lahden sopeutumisvalmennuskurssien mainos. Mitä ihmettä; tarjolla on kursseja ”CP-oireyhtymää sairastavien perheille, CP-oireyhtymää sairastaville nuorille ja CP-oireyhtymää sairastaville aikuisille.” Kuulunko itse tuohon viimeksi mainittuun ryhmään? En, sillä tämä synnynnäinen liikuntavamma ei ole sairaus. Vai, onko asiasta saatu aivan viime aikoina uutta tietoa, josta itselläni ei ole ollut aavistustakaan? Enpä usko.

Aikamoista hiusten halkomista välittää tai valittaa nyt jostakin yhdestä sanasta, saattaa joku ajatella, ja se hänelle suotakoon. En voi kuitenkaan mitään sille, että tämä asia häiritsee minua – on oikeastaan aina häirinnyt. Vammaisuuden vastakohta kun ei ole terveys. Sairaus on terveyden puuttumista, mutta siinä missä vammaton ihminen voi olla joko sairas tai terve, voi sitä olla vammainenkin. Siis monet meistä vamman kanssa elävistä ovat täysin terveitä ainakin siihen asti, kunnes meitä on riittävästi tutkittu ja hutkittu.
Invalidiliitolta jos joltain toivoisi validimpaa termien käyttämistä. Onhan selkeä ero siinäkin, että sairauksia hoidetaan ja usein vieläpä parannetaankin, mutta vammojen kohdalla puhutaan yleensä kuntoutuksesta, jonka tavoitteena on vamman aiheuttamien haittojen vähentäminen, ei vamman poistaminen tai vammaisen henkilön parantaminen. Henkilökohtaisesti en usko, että olisin yhtään parempi ilman vammaani, mutta erilainen ja itse asiassa täysin eri ihminen kylläkin.  

Sanat ovat vain sanoja, mutta ihmisten mielissä määrättyihin käsitteisiin liitetään helposti myös muita määritteitä, jotka saattavat helposti heijastua siihen, miten meitä vamman omaavia ihmisiä kohdellaan. Jos vammaisuus rinnastetaan sairauteen, saatamme saada osaksemme hoitoa, vaikka avun saaminen riittäisi, ja mikä pahinta – meidän oletetaan automaattisesti kärsivän tilastamme, vaikka vammaisuus ja kärsimys eivät suinkaan automaattisesti käsi kädessä kuljekaan.

Eipä ole montaa päivää siitäkään, kun televisiossa mainittiin erään tunnetun suomalaisen vammaisvaikuttajan liikkuvan rullatuolilla, vaikka ei pyörätuolissa kyllä koskaan ole rullia ollut. Harva kenties tietääkään, että rullatuolia käytetään ihan muuhun tarkoitukseen kuin liikkumiseen. Onneksi ohjelmassa ei sentään puhuttu sähkötuolista. Sanojen välinen ero kun voi olla joskus aika pieni, mutta merkitysero varsin suuri.

1. huhtikuuta 2014

Missä on ihmisen arvo?

Kysymykset elämän arvokkuudesta ja yksilöiden oikeuksista ovat viime päivinä pyörineet mielessäni ennen kaikkea mielenkiintoisia teoksia lukiessani. Niiden innoittamana päätin kirjoittaa jotain tästä laajasta ja aina ajankohtaisesta aiheesta. En tarjoa tyhjentäviä totuuksia, vaan annan ajateltavaa.

”Jokainen ihminen on laulun arvoinen, jokainen elämä on tärkeä…” Näin sanotaan laulussa, mutta millainen onkaan todellisuus? Ihmisoikeuksien perustan tulisi olla ihmisyydessä – ei esimerkiksi yksilön terveydessä, kauneudessa tai menestyksessä.

Ihmisoikeusjulistuksen ensimmäisessä artiklassa todetaan, että kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja sekä arvoltaan että oikeuksiltaan tasavertaisina. Ihmisoikeuksien käsikirjassa Koivurova ja Pirjatanniemi (2013) katsovatkin, että kaikkien yksilöiden tasa-arvo ja siitä johtuva syrjimättömyys ovat muiden yksilön oikeuksien toteutuksen perusta. Juuri syrjintäkielto on keskeinen osa ihmisoikeuksien yleismaailmallisuutta. 

Jos jokainen ihminen on yhtä arvokas taustastaan ja ominaisuuksistaan riippumatta, ihmisoikeuksien tulisi kiistatta kuulua myös eri vähemmistöjen edustajille. Mutta kaikesta huolimatta muun muassa naisiin kohdistuva syrjintä on edelleen varsin yleistä. Tästä johtuen esimerkiksi lapsilla, naisilla ja vammaisilla on omat nimikkosopimuksensa, joilla pyritään takaamaan oikeuksien toteutuminen täysimääräisesti – yleiset ihmisoikeussopimukset kun eivät riitä.

Se, että muun muassa vammainen ihminen nähdään ennen kaikkea vammaisryhmän jäsenenä, on ongelmallista. Tällöin on nimittäin vaarana, että henkilön yksilölliset ominaisuudet jäävät vammaisuuden alle. Pahimmassa tapauksessa vammasta voi tulla ainoa yksilöä ja hänen arvoaan määrittävä tekijä. Tällöin vammainen henkilö edustaa valtaväestöön nähden ensisijaisesti poikkeavuutta, eikä ainutkertaisuutta tai edes hyväksyttävää erilaisuutta.

Vammaisuus on kuitenkin aina suhteellinen käsite, samoin kuin normaaliuskin. Pirjatanniemen (2013) mukaan vammaisuus ei olekaan mikään ehdottomasti määriteltävissä oleva ominaisuus tai tila. Vammaisuudella kuvataan niitä rajoitteita, joiden vuoksi vamman omaava henkilö ei kykene toimimaan täysipainoisesti yhteiskunnassa samoilla ehdoilla kuin muut. Kysymys on siis vaikeuksista osallistua yhteiskunnalliseen elämään vammattomien ehdoilla. Näin ollen vammaista ihmistä ei voida hänen mukaansa määritellä sairaaksi, epänormaaliksi tai poikkeavaksi.

Minkä arvoinen on ihminen? Tätä kysymystä pohtii samannimisessä kirjassaan monipuolisesti eri näkökulmista Mia Puolimatka. Hän kysyy myös, kenellä on oikeus syntyä. Esimerkit vammaisten lasten kaltoinkohtelusta niin historiassa kuin nykypäivänäkin saavat lukijan hätkähtämään. Poissa silmistä, poissa mielestä –ajatusmalli on elänyt varsin pitkään, vaikka lukuisat tutkimuksetkin ovat osoittaneet muun muassa sen, ettei sikiön vammaisuuden perusteella tehty abortti unohdu koskaan. Ja toisaalta voidaan aiheellisesti miettiä, onko se elämä vammaisen lapsen kanssa edes loppujen lopuksi niin vaikeaa tai kovin erilaistakaan kuin vammattomana syntymään sattuneen lapsen kanssa.

Tosiasiassa usein juuri pelko ja ennakkoluulot ovat kuitenkin ne kaikkein pahimmat hyvän elämän esteet. Helposti unohdetaan, että vaikeakaan vamma ei sinänsä tee elämästä huonoa tai vähempiarvoista, kunhan yksilö saa tuntea olevansa hyväksytty juuri sellaisena kuin hän on ja hänelle annetaan  riittävästi ja tarkoituksenmukaisesti apua ja tukea. Onnellisuus on mahdollista vamman kanssa elävillekin, vaikka moni vammaton kuvitteleekin vammaisen ihmisen elämän olevan silkkaa kärsimystä, jolloin onneton olotila on ikään kuin oletusarvona. Olenpa itsekin lukenut lääkärintodistuksestani lauseen: ”Potilas kärsii CP-vammasta.” Eiköhän asiallisempaa olisi kuitenkin kirjoittaa, että minulla on CP-vamma. Enpä vammaisuudestani kärsi tai diagnoosiani pode.

Onko vammattomia ihmisiä sitten oikeastaan olemassakaan? Itse ajattelen, että ns.
terve henkilö voi sanoa olevansa täysin vammaton vain, jos hän kunnioittaa eri tavoin  vammaisten henkilöiden oikeutta elää ja toimia yhteiskunnassa yksilöllisten tarpeiden ja toiveiden mukaisesti. Muussa tapauksessa voidaan puhua asennevammaisuudesta. Juuri asennevamma onkin mielestäni ehdottomasti vakavin vamma. Toisin kuin vammoihin yleensä, siihen on kuitenkin olemassa lääke: tietoa ja kohtaamisia – ja hyvä niin.

Ihmisarvon loukkaamattomuuden periaatetta pidetään kokoavana taustana ihmisoikeusajattelulle, joten se on keskeisessä asemassa myös YK:n vammaissopimuksessa. Ko. asiakirjassa lähdetään siitä, että jokaisella lapsella on synnynnäinen oikeus elämään. Näin ollen vammaisuus ei voi olla sellainen tekijä, joka yksinään oikeuttaa raskaudenkeskeytyksen. Ihmisarvon kunnioittaminen edellyttää, että yksilö nähdään valintoihin ja päätöksiin kykenevänä toimijana. Hänellä tulee olla vapaus päättää omasta elämästään, ja toisten ihmisten on kunnioitettava jokaisen yksilön itsemääräämisoikeutta.

Jokaisella tulee olla myös oikeus elää ihmisarvoista elämää. Tämä edellyttää muun muassa riittävää toimeentuloa ja mahdollisuutta itsensä toteuttamiseen esimerkiksi koulutuksen ja työn kautta. Tämä vaatii puolestaan sekä näkyvien että näkymättömien esteiden poistamista. Osallisuus on tärkeää paitsi yksilöille, niin myös kollektiivisesti. Pirjatanniemen (2013) mukaan voidaan jopa sanoa, että osallisuus tuottaa osallisuutta. Rikkoessaan rajoja vammaiset poliitikot, taiteilijat ja urheilijat kyseenalaistavat vallitsevien käsityksiä vammaisuudesta. Näin osallistumisedellytykset vähitellen paranevat.

Vaikka lukuisat oikeudet ovat siis periaatteessa yhteisiä kaikille ihmisille, vammaisten henkilöiden kohdalla ne eivät välttämättä toteudu - ainakaan ilman kovaa taistelua ja uuvuttavaa valitusprosessia. Pirjatanniemi (2013) toteaa osuvasti, että suhtautuminen vammaisuuteen mittaa itse asiassa suhtautumista ihmisyyteen. Luonnon monimuotoisuus on tunnustettu jo varsin laajasti, joten miksi emme voisi hyväksyä monimuotoisuutta myös ihmisissä? Hyvä kysymys, jota kannattaa itse kunkin pohtia. 

13. maaliskuuta 2014

Osaanko enää edes kirjoittaa?


Nyt se sitten osui omalle kohdalleni jälleen kerran, nimittäin valkoisen paperin kammo.  Vaikka pitäisi tuottaa tekstiä, mitään lukukelpoista ei tunnu syntyvän – ei sitten millään. Valkoisen paperin kammo tai writer's block, joksi ilmiötä myös kutsutaan tarkoittaakin yksinkertaisesti kykenemättömyyttä kirjoittaa. Lähes jokainen kirjoittaja ajautuu varmasti joskus tilanteeseen, jossa kirjoittaminen ei vain suju. Syitä tähän lauseiden muodostamisen tahmeuteen voi olla monia. Kirjoittaja voi kärsiä vaikkapa ramppikuumeesta, hän saattaa olla liian kriittinen oman luovuutensa hedelmiä kohtaan, tai sitten inspiraatio on täysin kateissa (heh, tulipa sattumalta mukaan vähän fingerporilaista huumoria). Tällä kertaa omalla kohdallani lienee ainakin osittain syynä eräänlainen kevätväsymys. Kun ei jaksa, niin ei jaksa, vaikka kirjoittamisesta yleensä nautinkin. Ja sanottavaa olisi enemmän kuin riittävästi yhdestä jos toisestakin asiasta. Kun tekstin syntymättömyyttä vielä tuskailee yökaudet, niin uni ei tule. Aamulla pienikin idea on sitten kuolleena syntynyt. Näin kirjoittamattomuuden noidankehä on valmis. Täytyy kyllä myöntää, että aina välillä myös omien tekeleiden hyväksymiskynnys on varsin korkea – joskus kenties liiankin korkea.

Miten tämä tyhjän ruudun tuska olisi selätettävissä? Siihen tarvitaan ainakin lujaa tahtoa ja  vahvoja istumalihaksia. No, jälkimmäiset ovat ainakin saaneet hyvää harjoitusta viime viikkojen aikana. Sen verran ahkerasti on tullut seurattua olympialaisia ja paralympialaisia. Joku kirjailija on joskus sanonut päättäneensä kirjoittaa joka päivä tietyn ajan. Siinä piilee toki se vaara, että lopputulos on täyttä roskaa, mutta entä sitten. Eihän aina voi onnistua. Ja toteavathan monet urheilijatkin tekevänsä parhaansa ja katsovansa, mihin se riittää. Ehkä sama voisi päteä kirjoittamiseenkin. Luovuuden kannalta on kuitenkin silloin tällöin tärkeää myös levätä ja rentoutua. Sama pätee luonnollisesti myös fyysiseen jaksamiseen. Kuinka ihanaa onkaan välillä vain olla ja ihmetellä. Joskus inspiraatio voikin sitten iskeä juuri silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa. Tällä blogikirjoituksella olen osoittanut itselleni ainakin sen, että kaikki kirjaimet ovat yhä tallella (osa tosin hieman irtonaisempina kuin toiset) ja osaan muodostaa niistä lauseita. Mitä oikeinkirjoitukseen tulee, sen suhteen en voikaan olla enää niin varma. Sen verran paljon näitä kouluaikana pänttäämiäni sääntöjä on viime aikoina sorkittu. Maailma toki muuttuu, mutta kieltä ei ole tarpeen muuttaa siksi, etteivät kaikki opi (tai uskaltaisiko jopa sanoa, viitsi opetella) esimerkiksi yksinkertaisimpiakaan yhdyssanoja. 
No, kaikesta huolimatta on varmaa, että alan taas kirjoittaa. Onneksi ei ole sentään pakko alkaa kirjoittamaan, vaikka sekin nykyään oikein olisikin. Eipä se kukkokaan käskien laula, eikä luovuus todennäköisesti puhkea kukkaan käskemällä, mutta silti aion huomenna ”pakottaa” itseni täyttämään tyhjää ruutua. On tuloksena sitten t
yhjänpäiväisyyksiä tai täyttä asiaa - sama se. Tekstihän on tekstiä joka tapauksessa. Ja ainahan sitä voi jalostaa paremmaksi. Ja, jos urakka tuntuu toivottomalta, ruudulle kirjoitettu raakile on helppo pyyhkäistä pois. Aina on mahdollista aloittaa uudelleen alusta, vaikka joskus voikin olla parempi aloittaa vaikkapa lopusta.

26. tammikuuta 2014

Onko vammaisella oikeus lapseen?

Tänään Aamusydämellä –ohjelmassa keskusteltiin aiheesta, jota ei oteta helposti esille esimerkiksi työpaikan kahvitauoilla. Lapsettomuus on kipeä aihe, josta moni vaikenee jopa lähipiirissään. Omasta kamppailustaan puolustaessaan oikeuttaan vanhemmuuteen puhuivat avoimesti Tiina ja Jukka Kumpuvuori. Heille lapsettomuus on ollut erityisen rankkaa muun muassa lääketieteen ammattilaisten syrjivien asenteiden vuoksi. Pariskunnan oikeutta lapseen on kyseenalaistettu juoksukyvyn puutteen vuoksi, molemmat heistä kun liikkuvat pyörätuolilla. Tämä on selkeä osoitus kyseisen lääkärin järjenjuoksun rajoittuneisuudesta.

Eiköhän vanhemmuus ole kuitenkin paljon muutakin kuin lapsen varsinaista hoitamista tai lapsen perässä juoksemista, ja kasvatustyö jatkuu vielä pitkään vauvaiän jälkeenkin. Vanhemmuus on ennen kaikkea läsnäoloa ja läheisyyttä, rakkauden osoittamista ja rajojen asettamista. Vaikeasti liikuntavammaisena kasvatustieteilijänä ja lastensuojeluun erikoistuneena sosiaalityöntekijänä olen vakuuttunut siitä, että lämmin sydän ja terve järki ovat vanhemmille huomattavasti tärkeämmät kuin moitteettomasti toimivat jalat ja kädet. 

Vanhemman mahdollinen vammaisuus nähdään edelleen usein ennen kaikkea suurena tragediana, joka väistämättä traumatisoi lapsen ja tekee koko perheestä erityisperheen epänormaaleine arkineen. Vammaisuus rinnastetaan helposti myös vakavaan sairauteen, vaikka kysymys ei olekaan samasta asiasta, vammainen ihminen kun on usein täysin terve. Tällaisista näkemyksistä heijastuu mielestäni hyvin se, että kun jotakin asiaa ei tunneta, se aiheuttaa helposti pelkoa. Tällöin asiaa ei haluta aidosti edes kohdata. Tätä taustaa vasten olenkin Tiinan kanssa täysin samaa mieltä, että lääkärikoulutukseen kaivataan muutosta. Psykologiset testit olisivat tervetulleita tuleville tohtoreillekin – muualla sosiaali- ja terveydenhuoltoalallahan soveltuvuustestit ovat olleet arkea jo pitkään. Se, että lääkäri pystyisi olemaan aidosti ihminen ihmiselle ja kykenisi kohtaamaan erilaisuutta, olisi todella suotavaa. 

Kukaan meistä ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Tänään vammaton äiti tai isä saattaa olla huomenna vammainen – erilainen, mutta ei vähempiarvoinen vanhempi. Vanhemman yhtäkkinen vammautuminen onnettomuuden seurauksena on luonnollisesti shokki koko perheelle, mutta tuskin lapsia ollaan sentään heti sijoittamassa uusiin koteihin. Miksi sitten syntymästään asti vammaisen naisen on vaikea saada hoitoa lapsettomuutensa etenkin julkisella puolella? Laki kun on kuitenkin kaikille sama jo nyt. Valitettavasti juuri tiedon puute ja syrjivät asenteet asettavat vammaiset henkilöt yhä käytännössä usein eriarvoiseen asemaan vammattomiin kanssaihmisiin verrattuna, on kyseessä sitten esimerkiksi adoptioneuvonta tai hedelmöityshoidot. 

Henkilökohtaisesti uskon, että lapsen tottuessa pienestä pitäen vaikkapa äidin pyörätuoliin, hän suhtautuu erilaisuuteen yleisemminkin luonnollisen uteliaasti. Edellytyksenä on tietenkin se, että vanhempi itse on sinut vammansa ja elämänsä kanssa. Tällaisissa perheissä lapsista voi kasvaa avarakatseisia ja täysipainoisia aikuisia, jotka siirtävät suvaitsevaisuutta myöhemmin omille lapsilleen. Vammaisuus sinänsä ei saa olla peruste adoptioneuvonnan tai lapsettomuushoitojen epäämiselle. Jotain on pahasti pielessä silloin, kun päihde-tai mielenterveysongelmista kärsivät voivat hankkia biologisia lapsia ilman minkäänlaista kontrollia, mutta liikuntavammaisten henkilöiden oikeutta vanhemmuuteen ei tunnusteta. Jokainen lapsi ansaitsee tulla rakastetuksi, eikä vanhempien vammaisuus ole este sen kokemiselle.