26. tammikuuta 2014

Onko vammaisella oikeus lapseen?

Tänään Aamusydämellä –ohjelmassa keskusteltiin aiheesta, jota ei oteta helposti esille esimerkiksi työpaikan kahvitauoilla. Lapsettomuus on kipeä aihe, josta moni vaikenee jopa lähipiirissään. Omasta kamppailustaan puolustaessaan oikeuttaan vanhemmuuteen puhuivat avoimesti Tiina ja Jukka Kumpuvuori. Heille lapsettomuus on ollut erityisen rankkaa muun muassa lääketieteen ammattilaisten syrjivien asenteiden vuoksi. Pariskunnan oikeutta lapseen on kyseenalaistettu juoksukyvyn puutteen vuoksi, molemmat heistä kun liikkuvat pyörätuolilla. Tämä on selkeä osoitus kyseisen lääkärin järjenjuoksun rajoittuneisuudesta.

Eiköhän vanhemmuus ole kuitenkin paljon muutakin kuin lapsen varsinaista hoitamista tai lapsen perässä juoksemista, ja kasvatustyö jatkuu vielä pitkään vauvaiän jälkeenkin. Vanhemmuus on ennen kaikkea läsnäoloa ja läheisyyttä, rakkauden osoittamista ja rajojen asettamista. Vaikeasti liikuntavammaisena kasvatustieteilijänä ja lastensuojeluun erikoistuneena sosiaalityöntekijänä olen vakuuttunut siitä, että lämmin sydän ja terve järki ovat vanhemmille huomattavasti tärkeämmät kuin moitteettomasti toimivat jalat ja kädet. 

Vanhemman mahdollinen vammaisuus nähdään edelleen usein ennen kaikkea suurena tragediana, joka väistämättä traumatisoi lapsen ja tekee koko perheestä erityisperheen epänormaaleine arkineen. Vammaisuus rinnastetaan helposti myös vakavaan sairauteen, vaikka kysymys ei olekaan samasta asiasta, vammainen ihminen kun on usein täysin terve. Tällaisista näkemyksistä heijastuu mielestäni hyvin se, että kun jotakin asiaa ei tunneta, se aiheuttaa helposti pelkoa. Tällöin asiaa ei haluta aidosti edes kohdata. Tätä taustaa vasten olenkin Tiinan kanssa täysin samaa mieltä, että lääkärikoulutukseen kaivataan muutosta. Psykologiset testit olisivat tervetulleita tuleville tohtoreillekin – muualla sosiaali- ja terveydenhuoltoalallahan soveltuvuustestit ovat olleet arkea jo pitkään. Se, että lääkäri pystyisi olemaan aidosti ihminen ihmiselle ja kykenisi kohtaamaan erilaisuutta, olisi todella suotavaa. 

Kukaan meistä ei tiedä, mitä huominen tuo tullessaan. Tänään vammaton äiti tai isä saattaa olla huomenna vammainen – erilainen, mutta ei vähempiarvoinen vanhempi. Vanhemman yhtäkkinen vammautuminen onnettomuuden seurauksena on luonnollisesti shokki koko perheelle, mutta tuskin lapsia ollaan sentään heti sijoittamassa uusiin koteihin. Miksi sitten syntymästään asti vammaisen naisen on vaikea saada hoitoa lapsettomuutensa etenkin julkisella puolella? Laki kun on kuitenkin kaikille sama jo nyt. Valitettavasti juuri tiedon puute ja syrjivät asenteet asettavat vammaiset henkilöt yhä käytännössä usein eriarvoiseen asemaan vammattomiin kanssaihmisiin verrattuna, on kyseessä sitten esimerkiksi adoptioneuvonta tai hedelmöityshoidot. 

Henkilökohtaisesti uskon, että lapsen tottuessa pienestä pitäen vaikkapa äidin pyörätuoliin, hän suhtautuu erilaisuuteen yleisemminkin luonnollisen uteliaasti. Edellytyksenä on tietenkin se, että vanhempi itse on sinut vammansa ja elämänsä kanssa. Tällaisissa perheissä lapsista voi kasvaa avarakatseisia ja täysipainoisia aikuisia, jotka siirtävät suvaitsevaisuutta myöhemmin omille lapsilleen. Vammaisuus sinänsä ei saa olla peruste adoptioneuvonnan tai lapsettomuushoitojen epäämiselle. Jotain on pahasti pielessä silloin, kun päihde-tai mielenterveysongelmista kärsivät voivat hankkia biologisia lapsia ilman minkäänlaista kontrollia, mutta liikuntavammaisten henkilöiden oikeutta vanhemmuuteen ei tunnusteta. Jokainen lapsi ansaitsee tulla rakastetuksi, eikä vanhempien vammaisuus ole este sen kokemiselle.