13. maaliskuuta 2014

Osaanko enää edes kirjoittaa?


Nyt se sitten osui omalle kohdalleni jälleen kerran, nimittäin valkoisen paperin kammo.  Vaikka pitäisi tuottaa tekstiä, mitään lukukelpoista ei tunnu syntyvän – ei sitten millään. Valkoisen paperin kammo tai writer's block, joksi ilmiötä myös kutsutaan tarkoittaakin yksinkertaisesti kykenemättömyyttä kirjoittaa. Lähes jokainen kirjoittaja ajautuu varmasti joskus tilanteeseen, jossa kirjoittaminen ei vain suju. Syitä tähän lauseiden muodostamisen tahmeuteen voi olla monia. Kirjoittaja voi kärsiä vaikkapa ramppikuumeesta, hän saattaa olla liian kriittinen oman luovuutensa hedelmiä kohtaan, tai sitten inspiraatio on täysin kateissa (heh, tulipa sattumalta mukaan vähän fingerporilaista huumoria). Tällä kertaa omalla kohdallani lienee ainakin osittain syynä eräänlainen kevätväsymys. Kun ei jaksa, niin ei jaksa, vaikka kirjoittamisesta yleensä nautinkin. Ja sanottavaa olisi enemmän kuin riittävästi yhdestä jos toisestakin asiasta. Kun tekstin syntymättömyyttä vielä tuskailee yökaudet, niin uni ei tule. Aamulla pienikin idea on sitten kuolleena syntynyt. Näin kirjoittamattomuuden noidankehä on valmis. Täytyy kyllä myöntää, että aina välillä myös omien tekeleiden hyväksymiskynnys on varsin korkea – joskus kenties liiankin korkea.

Miten tämä tyhjän ruudun tuska olisi selätettävissä? Siihen tarvitaan ainakin lujaa tahtoa ja  vahvoja istumalihaksia. No, jälkimmäiset ovat ainakin saaneet hyvää harjoitusta viime viikkojen aikana. Sen verran ahkerasti on tullut seurattua olympialaisia ja paralympialaisia. Joku kirjailija on joskus sanonut päättäneensä kirjoittaa joka päivä tietyn ajan. Siinä piilee toki se vaara, että lopputulos on täyttä roskaa, mutta entä sitten. Eihän aina voi onnistua. Ja toteavathan monet urheilijatkin tekevänsä parhaansa ja katsovansa, mihin se riittää. Ehkä sama voisi päteä kirjoittamiseenkin. Luovuuden kannalta on kuitenkin silloin tällöin tärkeää myös levätä ja rentoutua. Sama pätee luonnollisesti myös fyysiseen jaksamiseen. Kuinka ihanaa onkaan välillä vain olla ja ihmetellä. Joskus inspiraatio voikin sitten iskeä juuri silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa. Tällä blogikirjoituksella olen osoittanut itselleni ainakin sen, että kaikki kirjaimet ovat yhä tallella (osa tosin hieman irtonaisempina kuin toiset) ja osaan muodostaa niistä lauseita. Mitä oikeinkirjoitukseen tulee, sen suhteen en voikaan olla enää niin varma. Sen verran paljon näitä kouluaikana pänttäämiäni sääntöjä on viime aikoina sorkittu. Maailma toki muuttuu, mutta kieltä ei ole tarpeen muuttaa siksi, etteivät kaikki opi (tai uskaltaisiko jopa sanoa, viitsi opetella) esimerkiksi yksinkertaisimpiakaan yhdyssanoja. 
No, kaikesta huolimatta on varmaa, että alan taas kirjoittaa. Onneksi ei ole sentään pakko alkaa kirjoittamaan, vaikka sekin nykyään oikein olisikin. Eipä se kukkokaan käskien laula, eikä luovuus todennäköisesti puhkea kukkaan käskemällä, mutta silti aion huomenna ”pakottaa” itseni täyttämään tyhjää ruutua. On tuloksena sitten t
yhjänpäiväisyyksiä tai täyttä asiaa - sama se. Tekstihän on tekstiä joka tapauksessa. Ja ainahan sitä voi jalostaa paremmaksi. Ja, jos urakka tuntuu toivottomalta, ruudulle kirjoitettu raakile on helppo pyyhkäistä pois. Aina on mahdollista aloittaa uudelleen alusta, vaikka joskus voikin olla parempi aloittaa vaikkapa lopusta.

1 kommentti: