3. kesäkuuta 2014

Kerran vielä

Muistan yhä varsin elävästi, kuinka arkana ja innokkaana lettipäisenä ekaluokkalaisena aloitin koulutieni pienessä mutta omissa silmissäni kuitenkin suuressa koulussa 1980-luvun alussa.  Nuo kuusi vuotta ala-asteella olivat minulle mukavan huoletonta oppimisen ja oivaltamisen aikaa. Tuttu ja turvallinen lähikoulu antoi hyvät eväät koulunkäynnin jatkamiseen suuremmissa opinahjoissa.

Kun muutama ilta sitten avasin tuon entisen alakouluni oven lähes kolmenkymmenen vuoden tauon jälkeen, tunne oli ristiriitainen. Oli hienoa osallistua koulun kevätjuhlaan ja muistella menneitä, mutta samalla mielen valtasi haikeus. Olihan kysymyksessä Karjaskylän koulun Kunniakierros eli viimeinen kevätjuhla. On todella ikävää, että perinteikäs, hyvämaineinen ja hyväkuntoinen koulu lakkautetaan ja rakennuksia odottaa autioituminen. Ratkaisu tuntuu suorastaan järjettömältä, kun ottaa huomioon alueelle aiemmin kaavaillut suunnitelmat uuden asuinalueen rakentamisesta.  Jälleen kerran pieni ihminen jäi siis valitettavasti päättäjien jalkoihin. On surullista, että koulun nykyisten oppilaiden iloinen laulu kaikuu ensi syksystä lähtien vieraissa kouluissa ja toisissa juhlasaleissa. Toivoa sopii, että lapset saavat jatkossakin kokea oppimisen iloa, eivätkä suuret luokkakoot aiheuta pahoja ongelmia pieniin ryhmiin tottuneille oppilaille. Varmaa on, että muutoksiin sopeutuminen vaatii aikaa niin lapsilta kuin aikuisiltakin.

Pienen koulumme osaava ja työlleen omistautunut henkilökunta sai entisten oppilaiden puheenvuoroissa osakseen runsaasti kiitosta muun muassa hyvän yhteishengen luomisesta, turvallisen ja intiimin oppimisympäristön tarjoamisesta ja oppilaiden yksilöllisyyden huomioon ottamisesta – ja täysin ansaitusti. Entisiä ja nykyisiä opettajia muisteltiin kunnioituksella ja lämmöllä. Koulumme oli monessa suhteessa myös aikaansa edellä, sillä esimerkiksi vähäiseenkin kiusaamiseen puututtiin nopeasti ja tehokkaasti. Karjaskylän koulusta voitiin siis puhua aidosti kivana kouluna jo vuosikymmeniä ennen kuin virallisista kiusaamisen vastaisista ohjelmista oli vielä ajatustakaan. Tämä olikin yksi niistä pienen koulun suurista vahvuuksista, joka säästökeskusteluissa sujuvasti sivuutettiin.

Hieno juhlaohjelma huipentui odotetusti yhdessä veisaamaamme iki-ihanaan Suvivirteen. Itselleni kyseinen laulu on aina ollut ennen kaikkea alkavan kesäloman merkki ja ylistys kesäisen luonnon kauneudelle. Mutta monille muille se on tänäkin keväänä edustanut ikään kuin jo perinteeksi muodostuneeseen tapaan ihan jotakin muuta.   Totuus lienee kuitenkin se, että ”ei nyv voi kiältä kettä, on suvi koittanu. On vihriänä mettä ja lämpö voittanu”, jos Markku Heikkilän tekemään Suvivirren sanojen ”turunnokseen” on uskominen.  On aika nauttia lintujen viserryksestä ja puiden huminasta. Sään lämpenemistä on hyvä odotella mukavien muistojen lämmittäessä sekä mieltä että sydäntä. Tukevalle perustalle on hyvä rakentaa tulevaa. Siispä, kauan soikoon Suvivirsi ja pitkään eläköön Karjaskylän henki.

(Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 3.6.2014)


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti