8. joulukuuta 2015

Sibelius soikoon

T
aas kajahtavat ilmoille nuo tuttuakin tutummat sävelet. Tuon isänmaallisen sävelrunon soidessa silmien eteen piirtyy monille meistä kuva Tuntemattoman sotilaan loppukohtauksesta. Kysymyksessä on tietenkin Finlandia, jonka 150 vuotta sitten syntynyt kansallissäveltäjämme Jean Sibelius kirjoitti nuottipaperille ensimmäisen kerran jo vuonna 1899. Tähän Sibeliuksen esitetyimpään ja kenties myös kuuluisimpaan teokseen vangittiin Suomi ja sen synty. Ehkä juuri siinä piileekin kyseisen sävelmän tuttuus ja voima. Finlandia on osa sielunmaisemaamme. Sibelius halusi kuvata sillä pienen maan vapaudenkaipuuta, taistelutahtoa ja toivoa. Sävelissä onkin läsnä draaman kaari, matka pimeydestä kohti valoa. Aikanaan teoksen vahva patrioottinen sävy ei kuitenkaan ainoastaan ihastuttanut, joten sen julkinen esittäminen kiellettiin Suomessa sortovuosien aikana.

Tänä päivänä Finlandia soi onneksi edelleen sekä meillä että maailmalla, ja kenties Sibeliuksen juhlavuoden kunniaksi jopa komeammin kuin aiemmin. Hienoa on sekin, että lukuisat erilaiset orkesteri- ja kuorosovitukset mahdollistavat sen, että jokainen kuulija voi valita niistä omat suosikkinsa.

Sibeliuksen laajassa ja monipuolisessa tuotannossa suomalaisuus, historialliset tapahtumat ja erityisesti luonto ovat vahvasti läsnä – paitsi inspiraation lähteinä niin myös konkreettisina sävelkulkuina. Sibelius ihaili varsinkin kurkia ja joutsenia. Suurten lintujen laulu, lento ja painovoiman lait kiehtoivat häntä.  Säveltäjä pyrki työssään täydellisyyteen, sillä hän ei halunnut luoda tyhjiä säveliä. Hänen mielestään jokainen nuotti piti elää. Iän myötä itsekritiikki vain lisääntyi, ja on arveltukin, että ehkä juuri siksi kahdeksas sinfonia ei koskaan valmistunutkaan.

Kun koulussa aikoinaan kirjoitin ensimmäisen esitelmäni tästä suomalaisesta suurmiehestä, hänen elämänsä ja teoksensa tulivat varsin tutuiksi. Sen sijaan säveltäjämestarin vaimo jäi tuolloin hyvin etäiseksi, jopa mystiseksi, hahmoksi. Nyt kuitenkin tiedän, että yhtä aikaa herkkä ja vahva Aino, omistautui miehensä ja tämän taiteen tukemiseen. Hän koki sen elämäntehtäväkseen ja totesikin, että heidän liitossaan oli myös kolmas osapuoli, musiikki. Ja musiikin ehdoilla perheessä elettiinkin. Kun isä sävelsi, koko perheen tuli olla hiirenhiljaa, mutta vaativan sävellystyön valmistuttua papalla oli taas aikaa ja mielikuvitusta sepittää tyttärilleen satuja. Vaikka iäkkäästä säveltäjämestarista tehdyt muotokuvat antavat hänestä helposti yrmeän vaikutelman, kenties ennen kaikkea kuuluisien otsaryppyjen vuoksi, aikalaiset ja perheenjäsenet ovat kuvanneet Jannea hyväksi seuramieheksi sekä leppoisaksi ja turvalliseksi isäksi.

Jean Sibeliusta pidetään myös suomalaisen musiikin isänä, ja syystä. Hänen merkityksensä sekä kansallisessa että kansainvälisessä musiikkihistoriassa lienee kiistaton. Tätä kolumnia kirjoittaessani kuuntelen toista suurta Sibelius-suosikkiani, Valse tristeä. Oi, kuinka ajattoman kaunista klassinen musiikki parhaimmillaan onkaan.




P.S. Tekstini on julkaistu kolumnina Salon Seudun Sanomissa tänään 8.12.2015, jolloin vietetään paitsi Jean Sibeliuksen 150-vuotispäivää niin myös suomalaisen musiikin päivää. Siksi ohessa myös linkki hienoihin pianotulkintoihin säveltäjämestarin tuotannosta.  

7. lokakuuta 2015

Ihminen edellä – vammaisenakin

I
hminen on ennakkoluuloinen olento, vaikka hän ei sitä itse aina välttämättä tiedostakaan. Viime aikoina erilaisiin etnisiin tyhmiin liittyvät negatiiviset ennakko-oletukset ja stereotypiat ovat olleet taas vahvasti esillä mediassa etenkin turvapaikanhakijoihin liittyen. On ymmärrettävää, että erilaisuus pelottaa. Mutta meillä Suomessa on myös muita ryhmiä, joihin kuuluvat kohtaavat ennakkoluuloja ja jopa syrjintää jokapäiväisessä arjessaan – nimittäin vammaiset ihmiset.

Tänään vietettävän Maailman CP-päivän kunniaksi haluan kirjoituksessani (ties monennenko kerran) tuoda esille niitä ennakkoluuloja, joihin moni meistä kyseisen vamman omaavista henkilöistä on elämässään törmännyt. Koska tiedon lisääminen on avainasemassa ennakkoluulojen vähentämisessä ja stereotyyppisten käsitysten murtamisessa, aivan ensimmäiseksi on paikallaan todeta, että CP-vamma on aina liikuntavamma, jonka vaikeusaste vaihtelee lievästä kömpelyydestä vaikeaan monivammaisuuteen.

CP-vamma ei siis ole älyllinen kehitysvamma, vaikka niin kovin usein juuri tuollaiseen käsitykseen törmää edelleen. Kun sitten kerron vaikkapa opiskelevani ja opettavani yliopistossa, kuulija ei ole uskoa korviaan. Asiaa jaksetaan päivitellä ja sisukkuuttani ihailla. Sisua minulta toki löytyy, mutta perusteetonta kehumista en kaipaa, ja sääli saa minut suorastaan voimaan pahoin. Ohi ja yli puhuminen on raivostuttavaa ja tullut sekin valitettavan tutuksi vuosikymmenten varrella, vaikka puhun ja kuulen normaalisti. Näin ollen voin vain kuvitella, millainen tilanne on sellaisilla henkilöillä, joilla puhuminen on hyvin vaikeaa tai se ei onnistu ollenkaan. Olisikin aina syytä muistaa, että puhumatonkaan ihminen ei ole olematon, kuten nyt meneillään oleva puhevammaisten viikko haluaa viestittää. Onneksi kommunikointikeinoja on olemassa monia erilaisia, ja tekniikka kehittyy jatkuvasti. Mutta onnistunut vuorovaikutus edellyttää myös toiselta osapuolelta ennen kaikkea halua tutustua erilaisen kommunikoinnin saloihin avoimin mielin. 

Jos ihminen sattuu syntyessään tai pian sen jälkeen saamaan ”elämänkumppanikseen” CP-vamman, kyseessä ei ole katastrofi – tai ainakaan ko. diagnoosin ei tarvitse olla sellainen. Mutta se, millaiseksi kyseisen vamman kanssa eläminen muodostuu, riippuu oleellisesti yhteiskunnassa vallitsevista asenteista. Jos ympäristö on sekä fyysisesti, sosiaalisesti että asenteellisesti mahdollisimman esteetön, erilaisten ihmisten toiminta- ja osallistumismahdollisuudet voivat olla hyvät jo pienestä pitäen. Tällöin vammaiset lapset voivat käydä koulua ja harrastaa yhdessä saman ikäisten vammattomien lasten kanssa, esimerkiksi pyörätuolilla (kyllä, luit aivan oikein, rullatuolilla kun ei liikkuminen oikein onnistu) liikkuvat nuoret voivat hakeutua opiskelemaan kiinnostuksensa mukaisille aloille, ja aikuisilla CP-vammaisilla on mahdollisuus työskennellä ammateissa, joissa he voivat hyödyntää osaamistaan. Jos sen sijaan kynnykset ovat korkeita ja portaita on liikaa, ja joka paikassa ja monissa tilanteissa korostetaan ongelmia ja vaikeuksia, saattaa moni vammainen ihminen lannistua ja lakata jopa yrittämästä. Pahimmillaan ”ei mun kannata, en mä kuitenkaan pysty” –asenne valtaa mielen.  Siksi tarvitaan myös positiivisia esimerkkejä.

Olen varma, että jokaisella meistä on unelmia. Kokemuksesta tiedän, että unelmiinsa uskominen kannattaa. Kenelläkään ulkopuolisella ei ole oikeutta eikä myöskään tietotaitoa kertoa yksilölle sitä, mihin hänestä ei ole. Mutta etenkin vanhemmilla, opettajilla ja muilla yksilöille merkityksellisillä ihmisillä on velvollisuus kannustaa ihan jokaista eteenpäin, sillä yrittämättä emme voi tietää, mitä kaikkea elämä voi itse kullekin tarjota. Vaikka vamma olisikin osana elämää, ei se ole koko elämä. Ja yksikään CP-vammainen ihminen ei ole ennen kaikkea ja ainoastaan vammainen. Kohdataan siis toinen toisemme aina ihminen edellä, kuten 50-vuotiaan Suomen CP-liiton juhlavuoden slogankin kuuluu.




4. lokakuuta 2015

Koirien puolella

Tämän vuoden eläinten viikon juliste muistuttaa lapsia ja nuoria tärkeästä asiasta: koira ei ole lelu, vaan se tarvitsee koiranomaista tekemistä joka päivä. Entisenä koiranomistajana ja ikuisena koiraihmisenä olen luonnollisesti sitä mieltä, että jokainen viikko on eläinten viikko.

Sanonta, että koira on ihmisen paras ystävä, lienee kaikille tuttu. Ja totta se on. Koira on uskollinen ja aito, sen kanssa on helppo jakaa sekä ilot että surut. Laajassa kaaressa heiluva häntä on merkki siitä, että koira voi hyvin. Koska eläin ei voi ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan puhumalla, on tärkeää oppia tunnistamaan nelijalkaisen perheenjäsenen elekieltä. Koirallakin on tunteet ja se aistii myös kipua, vaikka ei sitä helposti halua ihmiselle näyttääkään. Koiralla on myös hyvä muisti, vankka ajantaju sekä odotuksia ja toiveita.

Koira on monitaitoinen eläin, sillä se on vakiinnuttanut asemansa esimerkiksi poliisi-, opas- ja avustajakoirana. Ja koirien käyttö muun muassa sairaaloissa, kouluissa ja kirjastoissa tulee todennäköisesti lisääntymään huomattavasti. Ja kukapa tietää, missä kaikissa tehtävissä nuo tarkkanenäiset ja herkkäkorvaiset ystävämme tulevat vielä joskus toimimaan. Koira ei kuitenkaan ole ainoastaan hyötyeläin, sillä aina ja kaikissa tilanteissa se on ensisijaisesti ihmisen kumppani. 

Muistan yhä elävästi, kuinka hienoa oli herätä aamulla pienen karvaisen kaverin tuhinaan ja tulla kotiin, kun joku oli aina iloisena vastassa. Nuo lähes kaksikymmentä vuotta koirien kanssa olivat täynnä iloa ja pyyteetöntä rakkautta. Toki mukaan mahtui luonnollisesti myös paljon vastuuta ja silloin tällöin myös suurta huolta, kun kaikki ei ollut kunnossa. Parhaista ystävistä luopuminen oli vaikeaa, mutta onneksi mieleen on jäänyt monia ihania ja kauniita muistoja. Nyt olen todella kiitollinen sydämessäni ikuisesti säilyvistä tassunjäljistä. Ja tänä päivänä minulla on koirakavereita, joita rapsutellessa ja koiramaisuutta katsellessa oman koiran kaipuu lievenee edes hetkeksi.

Usein kuulee sanottavan, että sehän on vain koira. Näin ajatellessaan ihminen pyrkii oikeuttamaan omaa vallankäyttöään suhteessa eläimeen. Tällöin oletetaan, ettei eläimellisellä oliolla ole minkäänlaista tietoisuutta tai kehittyneempiä kykyjä, jaloimmista tunteista puhumattakaan. Koiran liiallinen inhimillistäminen on virhe, mutta sitäkin suurempi virhe on, jos ihminen ei lainkaan tavoita tämän vilpittömän ja viisaan olennon erityisluonnetta. Yhteiselon sujumisen salaisuus piilee ennen kaikkea sen oivaltamisessa, että  ihmisellä ja koiralla on loppujen lopuksi aika paljon yhteistä, ja erilaisuudessaan ne täydentävät toisiaan. Se, mitä koira tekee, on itse asiassa ihmisen aikaansaamaa, sekä hyvässä että pahassa.

Lisääntyvän kiireen ja kilpailukyvyn korostamisen keskellä koirat voivat omalta osaltaan olla luomassa yhteiskuntaamme positiivisempaa, yksinkertaisempaa ja ymmärtävämpää ilmapiiriä.  Tämä onnistuu kuitenkin vain, jos me kaksijalkaiset kohtelemme koiria hyvin – joka päivä.  

P.S. Tämä tekstini on julkaistu kolumnina tänään 4.10. 2015 Salon Seudun Sanomissa. Kuvissa elämäni koirat <3

17. syyskuuta 2015

Muutoksessa on mahdollisuus – vai onko?

H

elsingissä tänään pidetyn Campus 2015 -seminaarin tavoitteena oli kertoa opettajille innostavalla tavalla siitä, miten maailma muuttuu koulujen ulkopuolella. Itse asiassa muutos on tällä hetkellä nopeampaa kuin koskaan aikaisemmin. Suomen on mietittävä menestyksen peruspilareitaan. Koulutus voi olla avainasemassa tulevaisuudessa pärjäämisessä. Puhuihan pääministerikin eilen osaamisen välttämättömyydestä. Ja opettajien voidaan katsoa olevan keskeisessä roolissa uuden maailman selittäjinä. Muutoksesta innostunut opettaja on paras ajantasaisen tiedon välittäjä. Omassa sosiaalisen median kuplassa eläminen ei johda hyvään lopputulokseen. 

Mutta, miten yksittäinen ihminen voi muuttaa maailmaa, kun yhä useampi asia on luonteeltaan globaalinen ja samalla itse asiassa vain osittain demokraattinen? Yhdessä toimien pärjäämme jatkossakin, niin kuin me suomalaiset olemme pärjänneet jo lähes sadan vuoden ajan. Yhteiskuntamme kaipaa toimivia pelisääntöjä – sellaisia, jotka sopivat muuttuviin tilanteisiin. Hyvän elämän salaisuus on siinä, että on jotakin mitä tavoitella, totesi jo Leo Tolstoi aikoinaan. Tärkeintä eivät siis olekaan saavutukset.

”Kun kysyy oikein, tietää paljon”, todetaan arabialaisessa sananlaskussa. Oikeiden kysymysten äärelle opastaminen onkin opettajan työn keskeinen tehtävä. Oikeita vastauksia kun ei usein ole edes olemassa. On selvää, että muutoksiin on sopeuduttava nopeasti. Suomi on ollut edelläkävijänä tasa-arvon eri osa-alueilla, mutta kysymys onkin siitä, haluammeko ja pystymmekö olemaan sellaisia myös tulevaisuudessa. Tuorein haasteemme on rodullisen tasa-arvoisuuden saavuttamisessa. Ehkäpä voisimme aloittaa siitä, että puhuisimme moninaisuudesta erilaisuuden sijaan. Näin erilaisten ihmisten kokema ulkopuolisuuden tunne varmasti vähenisi. Yhdessä tällä pallolla kuitenkin eletään, miksi siis emme pyrkisi aitoon inkluusioon heti alusta alkaen; on kyse sitten eri tavoin oppivista tai vaikkapa eri puolilta maailmaa kotoisin olevista oppilaista. Lapset eivät juurikaan piittaa eroavaisuuksista, joten ehkä meidän aikuistenkaan ei kannattaisi keskittyä niihin. Emme voi paeta haasteita, joten meillä tulee olla rohkeutta kohdata ne. Vain vaikeuksien kautta voimme kulkea voittoon. Ja sisuahan meillä suomalaisilla kyllä riittää, eikö.  Meillä ei oikeastaan ole muuta mahdollisuutta kuin uskoa siihen, että voimme selviytyä – tapahtuipa maailmassa sitten oikeastaan mitä tahansa. Tämänkin näkemyksen vahvistamisessa koulu on tärkeässä asemassa. Jos alamme uskoa siihen, että onnistumisen todennäköisyys on vakio, kuten startup –yrityksissä ajatellaan, kannattaa tarttua ennakkoluulottomasti suuriin haasteisiin.

Oppiminen ei ole oppilaiden yksinoikeus, sillä opettajillakin on lupa oppia. Voitaisiinko puhua jopa velvollisuudesta? Ajattelen, että vasta oman toiminnan kriittinen tarkastelu vie opetusta oikeasti eteenpäin. En usko, että opettajilta puuttuu rohkeutta muuttua, mutta sen sijaan kiire voi ainakin välillisesti tappaa muutokseen tarvittavan luovuuden. Ja kollegoiden epäluuloisuuden vähentäminen tai sivuuttaminen kysyy sekin luonnollisesti voimavaroja.

Digiloikasta puhutaan paljon, mutta kuka oikeastaan edes tietää, mistä siinä on kysymys.  Teknologia on oikeastaan vain väline, se on työkalu, jota kannattaa käyttää. Mutta tekoäly tuskin ainakaan ehtii tuhota meitä… On toki ymmärrettävää, että u
uden edessä pelko on aina läsnä. Mutta, entä jos muutos olisikin ennen kaikkea mahdollisuus. Mahdollisuus parempaan. Kun ihmiset saavat tilaisuuden tehdä sitä, mitä he todella haluavat, innostuneisuus voi kantaa varsin pitkälle. Mutta kannattaa kuitenkin muistaa, että rohkaisemista ei ole koskaan liikaa. Koska tulevaisuudessa ei itse asiassa ole vielä mitään, me kaikki luomme sitä jo tänään – yhdessä.   

(P.S. Oli jälleen hienoa päästä osallistumaan Campus-seminaariin live streamin välityksellä. Kyllä teknologia on hyvä juttu, kunhan sitä vain haluttaisiin ja osattaisiin käyttää koulutusalalla enemmänkin. Kiitos järjestäjille tällaisen etäseuraamisen mahdollistamisesta. Muuten olisi monen monta kiinnostavaa puheenvuoroa jäänyt kuulematta.  Niin ja kiitos tietysti myös kaikille innostaville puhujille.)

8. syyskuuta 2015

Pieniä tekoja, suuria asioita

S
ain tänään pitkästä aikaa postia Perusta. Kummityttöni on jo iloinen tokaluokkalainen. Hänen tilanteensa on siinä mielessä valoisa, että hänellä on mahdollisuus käydä koulua, hänellä on ruokaa ja hänellä on perhe. Kaikilla maailman lapsilla asiat eivät ole läheskään yhtä hyvin. Ei kummityttöni elämä suinkaan mitään ruusuista ole, sillä hänen kotinsa on Liman slummissa. Mutta World Visionin toimesta yhteisössä on kiinnitetty erityistä huomiota lasten ravitsemukseen ja hygieniaan. Siitä on osoituksena se, että tyttö on kertonut äitinsä tekevän nyt terveellisempää ruokaa kuin ennen, ja tämän kertaisessa viestissä tomera koululainen totesi, että kädet pestään aina ennen ruokailua.


Kirjoja rakastavana ja näin kansainvälisenä lukutaitopäivänä ilahduin erityisesti siitä, kun kirjeessä mainittiin myös, että lasten lukuintoa  yritetään lisätä muun muassa opettajia kouluttamalla. Myös perheitä kannustetaan yhteiseen lukuharrastukseen. Onpa tämä asia ollut meillä Suomessakin vahvasti esillä Kirjan vuotta 2015 kun nyt vietämme. Perulainen kummityttöni kertoi pitävänsä erityisesti historiasta. Jospa löytäisinkin jonkin sopivan kirjan seuraavaan  postipakettiin laitettavaksi. Se olisi varmasti mieluinen ”yllätys”.

Pienilläkin teoilla on suuri merkitys. Tieto siitä, että edes yhden tummasilmäisen  tytön  asiat ovat vaatimattoman rahallisen tukeni ansiosta edes  hieman paremmin kuin ennen, saa mieleni iloiseksi. Ja kun katson lapsen hymyileviä kasvoja valokuvissa, tiedän että jo vaikkapa pelkkä postikortti kaukaa toiselta puolelta maailmaa on hänelle aika iso asia, joten auttaminen tuntuu vieläkin merkityksellisemmältä. Siksi toivonkin, että jokaisella maailman lapsella olisi edes yksi aikuinen, joka aidosti välittäisi juuri hänestä – vielä huomennakin.

Taidanpa siis kirjoittaa pienen kirjeen, joka tuottanee  iloa niin lähettäjälle kuin vastaanottajallekin. Mitäköhän sitä tällä kertaa voisin kysyä ja kertoa. No, espanjan kielen osaamiseni karttunee taas hieman - ainakin toivottavasti. 


P.S. Jari Sillanpään laulama Maailman lapset on oikeastaan osasyy siihen, että aikoinaan ryhdyin kummiksi. Kertaakaan en ole tätä hyvää tekevää päätöstäni katunut. Siksi haluan jakaa tämän  koskettavan kappaleen myös teidän kanssanne. 








6. syyskuuta 2015

Yhdessä olemme vahvoja

U
usi kouluvuosi on jälleen hyvässä vauhdissa. Jo 25 kertaa maamme kouluihin on julistettu koulurauha. Tämän vuoden teemana on ”Yhdessä vahvaksi”. Tarkoituksena on pohtia sitä, miten toisten huomioimista ja yhdessä toimimista voidaan koulun arjessa edistää. Muistutus siitä, että jokaisella on oikeus turvalliseen ja viihtyisään kouluun, on tärkeä. Koulurauhatyössä kaikkien  oppilaiden osallisuus on oleellinen asia. Tavoitteena on, ettei ketään kiusattaisi, kukaan ei jäisi yksin ja jokainen voisi tuntea olevansa oman kouluyhteisönsä tärkeä ja hyväksytty jäsen. 

Yhteisöllisyyden lisäämisen ja hyvän yhteishengen luomisen tulee olla aidosti kaikkien yhteinen asia. Se, että oppilaiden keskuudessa vallitsee hyvä me-henki, ei kuitenkaan vielä riitä, sillä opettajien ja oppilaiden välinen vuorovaikutus vaikuttaa oleellisesti siihen, millainen ilmapiiri koulussa on. Myönteisessä ja kaikkia kunnioittavassa yhteisössä ei ole tilaa kiusaamiselle.

Kiusaaminen on ryhmäilmiö, jota on esiintynyt kouluissa aina, vaikka sitä ei halutakaan välttämättä myöntää. Kiusaamista voidaan kuitenkin onneksi vähentää tukemalla kiusaamisen vastaisia asenteita. Kiusaamiseen puuttuminen vaatii rohkeutta. On todellista vahvuutta asettua kiusatun puolelle. Yhdessä se onnistuu parhaiten. Koulussa onkin tehtävä määrätietoisesti työtä sen eteen, että jokainen lapsi ja nuori saa kokea kuuluvansa ryhmään ja olla luokkakavereidensa arvostama juuri sellaisena kuin on. Tämän tavoitteen saavuttaminen ei ole helppoa, mutta ei myöskään mahdotonta. Toinen toisiinsa tutustumisesta on hyvä aloittaa. Siten selviää, missä kukin on hyvä. Ihan jokaisella kun on vahvuuksia ja oma tapansa ilmaista itseään. Me ihmiset olemme kaikki erilaisia, ja juuri siinä piilee elämämme rikkaus – myös koulumaailmassa. Monikulttuuristuvassa yhteiskunnassa tämän tosiasian oivaltamisen merkitys korostuu entisestään.

Kun katselee koululaitoksemme historiasta kertovia kuvia luokkahuoneesta ennen ja nyt, on suorastaan hämmentävää, miten samanlaisia kuvat ovat. Siellä ne pulpettirivit edelleen ovat, ja opettaja seisoo luokan edessä ihan niin kuin lähes sata vuotta aiemminkin. Eipä siis ihme, että tuore suomalaistutkimus kertoo boreout–ilmiön olevan varsin yleinen tämän päivän luokkahuoneissa, joista löytyy monia stressaantuneita, kyynisiä, uupuneita ja tylsistyneitä oppilaita. Osa oppilaista kokee, etteivät he ole hyviä missään, toisista taas tuntuu, ettei vanhanaikainen opetus vastaa heidän tarpeitaan. Ikävä totuus on, että pahimmillaan koulu voi masentaa ja johtaa yksilöiden syrjäytymiseen.

Entistä niukemmat taloudelliset resurssit vaikeuttavat osaltaan kehitystä, jonka seurauksena maailman parhaaksi vanhaksi kouluksi kehuttu koulumme voisi olla joskus maailman paras uusi koulu. Mutta digitalisoituminen ei yksin riitä, eikä koodaus ratkaise kaikkia ongelmia. Onneksi vahva itsetunto ja omien kykyjen löytäminen eivät olekaan rahasta kiinni. Ja tälle perustalle on hyvä rakentaa myös koulun tulevaisuutta.

(Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 4.9.2015)



P.S. Edellisen postaukseni innoittamana päätin linkittää myös tähän kirjoittamaani tekstiin mielestäni hyvin sopivan kappaleen. Musiikki kun on ollut itselleni todella tärkeä voimanlähde niin kauan kuin muistan. Tällä kertaa ääneen pääsevät tämän vuoden KiVa koulu –haasteen heittäneet Elastinen ja Robin kappaleellaan Vahva



24. elokuuta 2015

Ei muuta kuin eteen- ja ylöspäin...

K
ylläpä kolahti kappaleen sanat pitkästä aikaa oikein kunnolla. Voiko paremmin tämänhetkisiä ja (vanhojakin) fiiliksiä enää kuvatakaan. Enpä usko, Elastiselle siis täydet pisteet. 

Uusi viikko alkoi taas. Jos en nyt maanantaina onnistunut ihan perjaintaitunnelmaa saavuttamaankaan, tämän kappaleen tahdissa alkoi "entinen" tanssijalkani vipattaa - ja sitä ei tapahdu enää kovin usein.

Ei tässä todellakaan ole muuta mahdollisuutta kuin eteen- ja ylöspäin. Vastoinkäymisistä on onneksi tehty voimaa jo ennenkin, ja "et pysty, et voi ja ei kannata" -kommentit on kerta toisensa jälkeen käännetty haasteiksi, miksei siis myös nyt. Niin, ja huomisesta ei todellakaan kannata huolehtia vielä. Ensin kun on selvittävä tästä päivästä.   Loppujen lopuksi taitaa todellakiin olla niin,  että pahin vastustajamme katsoo meitä peilistä suoraan silmiin. Aina kannattaa yrittää. Kukaan meistä kun ei voi etukäteen tietää, mihin kaikkeen lopulta pystymmekään, toisista ihmisistä nyt puhumattakaan. 


Ei siis muuta kuin katse eteen ja suupielet ylöspäin...


21. elokuuta 2015

Olennaisia oivalluksia etsimässä


O
len  nyt viikon ajan "opiskellut" uusia asioita. Kysymys ei ole virallisista opinnoista, vaan täysin vapaaehtoisesta itsensä kehittämisestä. Tämänkertaisessa kurssissa parasta on ehdottomasti se, että asioita voi käydä läpi omassa tahdissa ilman stressiä siitä, että nyt pitäisi tehdä näin ja noin, mennä sinne ja tänne. Asioihin voi perehtyä silloin, kun se itselle parhaiten sopii. Sehän jo tiedetäänkin, että pakko tuottaa harvoin hyviä tuloksia. Ah, tätä oivaltamisen iloa ja vapautta. Ja verkossa voi keskustella samanhenkisten ihmisten kanssa pitkistäkin välimatkoista huolimatta. Eläköön virtuaalinen oppimisympäristö ja vertaistuki. Minulle tällainen tapa "opiskella" sopii erinomaisesti, sillä olen tyyliltäni auditiivis-kinesteettinen oppija. Omaksun asioita paremmin kuulon kuin näön kautta ja kirjoittaminen on minulle mieluisa tapa edesauttaa asioiden ymmärtämistä.

Olen vuosien saatossa vähitellen oppinut elämään enemmän juuri tässä hetkessä aiemmin tutuksi tulleen sitku-elämisen sijaan. On toki parempi katsoa eteenpäin eikä märehtiä menneitä, Parasta eilisessä on itse asiassa se, että se on jo mennyt. Tänään ei kannata myöskään murehtia huomisen murheita - eihän sitä edes tiedä onko niitä olemassakaan. No, tiedän kyllä, että tämä kaikki on helpommin sanottu kuin tehty. Kannattaa silti yrittää. Eläimiltä tällainen hetkessä kiinni eläminen onnistuu varsin vaivattomasti. Miksei siis ihmisiltäkin...

Nautitaan siis kesän aurinkoisista hetkistä niin kauan kuin niitä riittää. Ja muistetaan sekin, että mukavat muistot lämmittävät mieltä vielä syksylläkin.

26. heinäkuuta 2015

Askel lähempänä unelmaa


Kesäloman aikana sain viestin - iloisen ja yllättävän sellaisen. Tuon viestin sanoma oli sellainen, että tiedän olevani askeleen lähempänä erään pitkäaikaisen unelmani toteutumista. Tekemistä toki riittää, mutta rentouttavan loman jälkeen minulla on taas virtaa kulkea eteenpäin ja luoda uutta.

Unelmointi kantaa ja kannattaa, unelmoi siis sinäkin. Satoi tai paistoi! Niin, ja vielähän on kesääkin jäljellä.


4. toukokuuta 2015

Valoa päin

Poikkeuksellinen postaus päättäköön blogissa pitkään vallinneen hiljaisuuden:



Herään jälleen aamuisin 
niin kovin, kovin aikaisin.

Kuinka hienoa onkaan kääntää kasvonsa kohti aurinkoa
 – ja kuunnella mustarastaan kaunista laulua.

Vireystaso korkealla ilman keinotekoista valoa,
syvällä sisimmässä paljon uutta luovaa paloa.

Lempeä tuuli, kukkiva maa,
heräävässä luonnossa mieli levätä saa.

Pihan lehmuksessa vasta aavistus vihreää, 
mutta peipponen jo iloisesti visertää. 

On kevät tullut viimeinkin 
luokseni nyt takaisin.


9. helmikuuta 2015

Kohtuus kaikessa

Sorruitko herkutteluun? Ei hätää, aloita laihdutus jo tänään. Näillä vinkeillä onnistut varmasti. Tällaiset otsikot ovat tulleet jälleen kerran tutuiksi naistenlehtiä lukiessa. Myös sähköpostiin on alkuvuoden ajan tulvinut viestejä, joissa luvataan keveämpää ja terveempää tulevaisuutta monin erilaisin keinoin. Olen useaan otteeseen saanut viestin, jossa kehotetaan siirtymään sähkötupakkaan. Näin voisin vihdoinkin aloittaa terveellisemmän elämän. Täyttä roskaa, sanon minä. En ole nimittäin koskaan tupakoinut, joten eiköhän savuton elämä ole edelleen se terveellisin vaihtoehto. 

Moni joulun mukanaan tuomia lisäkiloja murehtiva naisihminen saattaa helposti langeta ihmepillereiden ansaan. Lupaukset nopeasta ja helposta painonpudotuksesta ja uudesta upeasta ulkonäöstä voivat houkutella, vaikka mitään takeita kyseisten tuotteiden tehosta ei olekaan. Photoshopatut ennen ja jälkeen –kuvat valehtelevat usein sanoja enemmän. Itse asiassa varmaa olisi vain se, että kukkaro kevenisi. Ja mikä pahinta, terveys voisi olla vakavasti uhattuna. Laihdutuspilleripurkin tilaamisen sijaan kannattaa siis hankkia vaikkapa kuntosalikortti. Kortti ei kuitenkaan vielä riitä, joten sitä tulisi käyttää säännöllisesti ympäri vuoden. Kohtuus kannattaa toki muistaa tässäkin asiassa, ettei liian innokkaasti aloitettu kuntoiluputki katkea heti alkuunsa. 

Karulta kuulostava totuus on se, että vain liikkuminen ja oikea ruokavalio auttavat ihmistä laihtumaan. Mitään taikapilleriä kun ei ole olemassakaan. Rasva ei poistu kehostamme hikoilematta. Kuluta siis se minkä syöt, niin saavutat tavoitteesi ja vaaka näyttää vähemmän, lienee lupaus, johon voimme luottaa. On ymmärrettävää, että se, mitä syömme ja juomme vaikuttaa oleellisesti jaksamiseemme ja hyvinvointiimme, mutta välillä tuntuu siltä, että mahtaakohan mikään olla enää terveellistä, nyt kun jopa maidon juonti ja kalan syönti on todettu terveydelle haitallisiksi. Lautaselle on aiempaa vaikeampaa valita terveellisiä tuotteita, mikäli eksyy liian syvälle esimerkiksi erilaisten dieettien viidakkoon. Pitkälle nämä usein lyhytaikaisiksi jäävät ”villitykset” eivät kanna, jos emme sitoudu terveellisempään elämäntapaan kokonaisvaltaisesti ja pitkäjänteisesti. On hyvä viettää vaikkapa tipatonta tammikuuta tai huikatonta helmikuuta – sadasta viinattomasta päivästä puhumattakaan, jos siltä tuntuu. Monet eivät kuitenkaan tule ajatelleeksi, että se mitä tällaisen jakson jälkeen tapahtuu, on kaikkein tärkeintä. 

Koska jatkuva kalorien laskeminen olisi ahdistavaa, ja stressaantuminen saattaisi lihottaa jopa enemmän kuin maltillinen herkuttelu vaikkapa kerran viikossa, en moiseen leikkiin ryhdy. Onhan se epäreilua, että jokainen viineri tuntuu löytävän pysyvän paikkansa vyötäröltäni, samalla kun joku toinen voi herkutella enemmän ilman, että siitä näkyy hänen vartalollaan merkkiäkään. Valitsen silti edelleen mieluummin pullan ja pirtelön proteiinipatukan sijaan. Laihuus kun ei takaa terveyttä, ja pullukkakin voi olla onnellinen. 

P.S. Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 8.2.2015.