17. syyskuuta 2015

Muutoksessa on mahdollisuus – vai onko?

H

elsingissä tänään pidetyn Campus 2015 -seminaarin tavoitteena oli kertoa opettajille innostavalla tavalla siitä, miten maailma muuttuu koulujen ulkopuolella. Itse asiassa muutos on tällä hetkellä nopeampaa kuin koskaan aikaisemmin. Suomen on mietittävä menestyksen peruspilareitaan. Koulutus voi olla avainasemassa tulevaisuudessa pärjäämisessä. Puhuihan pääministerikin eilen osaamisen välttämättömyydestä. Ja opettajien voidaan katsoa olevan keskeisessä roolissa uuden maailman selittäjinä. Muutoksesta innostunut opettaja on paras ajantasaisen tiedon välittäjä. Omassa sosiaalisen median kuplassa eläminen ei johda hyvään lopputulokseen. 

Mutta, miten yksittäinen ihminen voi muuttaa maailmaa, kun yhä useampi asia on luonteeltaan globaalinen ja samalla itse asiassa vain osittain demokraattinen? Yhdessä toimien pärjäämme jatkossakin, niin kuin me suomalaiset olemme pärjänneet jo lähes sadan vuoden ajan. Yhteiskuntamme kaipaa toimivia pelisääntöjä – sellaisia, jotka sopivat muuttuviin tilanteisiin. Hyvän elämän salaisuus on siinä, että on jotakin mitä tavoitella, totesi jo Leo Tolstoi aikoinaan. Tärkeintä eivät siis olekaan saavutukset.

”Kun kysyy oikein, tietää paljon”, todetaan arabialaisessa sananlaskussa. Oikeiden kysymysten äärelle opastaminen onkin opettajan työn keskeinen tehtävä. Oikeita vastauksia kun ei usein ole edes olemassa. On selvää, että muutoksiin on sopeuduttava nopeasti. Suomi on ollut edelläkävijänä tasa-arvon eri osa-alueilla, mutta kysymys onkin siitä, haluammeko ja pystymmekö olemaan sellaisia myös tulevaisuudessa. Tuorein haasteemme on rodullisen tasa-arvoisuuden saavuttamisessa. Ehkäpä voisimme aloittaa siitä, että puhuisimme moninaisuudesta erilaisuuden sijaan. Näin erilaisten ihmisten kokema ulkopuolisuuden tunne varmasti vähenisi. Yhdessä tällä pallolla kuitenkin eletään, miksi siis emme pyrkisi aitoon inkluusioon heti alusta alkaen; on kyse sitten eri tavoin oppivista tai vaikkapa eri puolilta maailmaa kotoisin olevista oppilaista. Lapset eivät juurikaan piittaa eroavaisuuksista, joten ehkä meidän aikuistenkaan ei kannattaisi keskittyä niihin. Emme voi paeta haasteita, joten meillä tulee olla rohkeutta kohdata ne. Vain vaikeuksien kautta voimme kulkea voittoon. Ja sisuahan meillä suomalaisilla kyllä riittää, eikö.  Meillä ei oikeastaan ole muuta mahdollisuutta kuin uskoa siihen, että voimme selviytyä – tapahtuipa maailmassa sitten oikeastaan mitä tahansa. Tämänkin näkemyksen vahvistamisessa koulu on tärkeässä asemassa. Jos alamme uskoa siihen, että onnistumisen todennäköisyys on vakio, kuten startup –yrityksissä ajatellaan, kannattaa tarttua ennakkoluulottomasti suuriin haasteisiin.

Oppiminen ei ole oppilaiden yksinoikeus, sillä opettajillakin on lupa oppia. Voitaisiinko puhua jopa velvollisuudesta? Ajattelen, että vasta oman toiminnan kriittinen tarkastelu vie opetusta oikeasti eteenpäin. En usko, että opettajilta puuttuu rohkeutta muuttua, mutta sen sijaan kiire voi ainakin välillisesti tappaa muutokseen tarvittavan luovuuden. Ja kollegoiden epäluuloisuuden vähentäminen tai sivuuttaminen kysyy sekin luonnollisesti voimavaroja.

Digiloikasta puhutaan paljon, mutta kuka oikeastaan edes tietää, mistä siinä on kysymys.  Teknologia on oikeastaan vain väline, se on työkalu, jota kannattaa käyttää. Mutta tekoäly tuskin ainakaan ehtii tuhota meitä… On toki ymmärrettävää, että u
uden edessä pelko on aina läsnä. Mutta, entä jos muutos olisikin ennen kaikkea mahdollisuus. Mahdollisuus parempaan. Kun ihmiset saavat tilaisuuden tehdä sitä, mitä he todella haluavat, innostuneisuus voi kantaa varsin pitkälle. Mutta kannattaa kuitenkin muistaa, että rohkaisemista ei ole koskaan liikaa. Koska tulevaisuudessa ei itse asiassa ole vielä mitään, me kaikki luomme sitä jo tänään – yhdessä.   

(P.S. Oli jälleen hienoa päästä osallistumaan Campus-seminaariin live streamin välityksellä. Kyllä teknologia on hyvä juttu, kunhan sitä vain haluttaisiin ja osattaisiin käyttää koulutusalalla enemmänkin. Kiitos järjestäjille tällaisen etäseuraamisen mahdollistamisesta. Muuten olisi monen monta kiinnostavaa puheenvuoroa jäänyt kuulematta.  Niin ja kiitos tietysti myös kaikille innostaville puhujille.)

8. syyskuuta 2015

Pieniä tekoja, suuria asioita

S
ain tänään pitkästä aikaa postia Perusta. Kummityttöni on jo iloinen tokaluokkalainen. Hänen tilanteensa on siinä mielessä valoisa, että hänellä on mahdollisuus käydä koulua, hänellä on ruokaa ja hänellä on perhe. Kaikilla maailman lapsilla asiat eivät ole läheskään yhtä hyvin. Ei kummityttöni elämä suinkaan mitään ruusuista ole, sillä hänen kotinsa on Liman slummissa. Mutta World Visionin toimesta yhteisössä on kiinnitetty erityistä huomiota lasten ravitsemukseen ja hygieniaan. Siitä on osoituksena se, että tyttö on kertonut äitinsä tekevän nyt terveellisempää ruokaa kuin ennen, ja tämän kertaisessa viestissä tomera koululainen totesi, että kädet pestään aina ennen ruokailua.


Kirjoja rakastavana ja näin kansainvälisenä lukutaitopäivänä ilahduin erityisesti siitä, kun kirjeessä mainittiin myös, että lasten lukuintoa  yritetään lisätä muun muassa opettajia kouluttamalla. Myös perheitä kannustetaan yhteiseen lukuharrastukseen. Onpa tämä asia ollut meillä Suomessakin vahvasti esillä Kirjan vuotta 2015 kun nyt vietämme. Perulainen kummityttöni kertoi pitävänsä erityisesti historiasta. Jospa löytäisinkin jonkin sopivan kirjan seuraavaan  postipakettiin laitettavaksi. Se olisi varmasti mieluinen ”yllätys”.

Pienilläkin teoilla on suuri merkitys. Tieto siitä, että edes yhden tummasilmäisen  tytön  asiat ovat vaatimattoman rahallisen tukeni ansiosta edes  hieman paremmin kuin ennen, saa mieleni iloiseksi. Ja kun katson lapsen hymyileviä kasvoja valokuvissa, tiedän että jo vaikkapa pelkkä postikortti kaukaa toiselta puolelta maailmaa on hänelle aika iso asia, joten auttaminen tuntuu vieläkin merkityksellisemmältä. Siksi toivonkin, että jokaisella maailman lapsella olisi edes yksi aikuinen, joka aidosti välittäisi juuri hänestä – vielä huomennakin.

Taidanpa siis kirjoittaa pienen kirjeen, joka tuottanee  iloa niin lähettäjälle kuin vastaanottajallekin. Mitäköhän sitä tällä kertaa voisin kysyä ja kertoa. No, espanjan kielen osaamiseni karttunee taas hieman - ainakin toivottavasti. 


P.S. Jari Sillanpään laulama Maailman lapset on oikeastaan osasyy siihen, että aikoinaan ryhdyin kummiksi. Kertaakaan en ole tätä hyvää tekevää päätöstäni katunut. Siksi haluan jakaa tämän  koskettavan kappaleen myös teidän kanssanne. 








6. syyskuuta 2015

Yhdessä olemme vahvoja

U
usi kouluvuosi on jälleen hyvässä vauhdissa. Jo 25 kertaa maamme kouluihin on julistettu koulurauha. Tämän vuoden teemana on ”Yhdessä vahvaksi”. Tarkoituksena on pohtia sitä, miten toisten huomioimista ja yhdessä toimimista voidaan koulun arjessa edistää. Muistutus siitä, että jokaisella on oikeus turvalliseen ja viihtyisään kouluun, on tärkeä. Koulurauhatyössä kaikkien  oppilaiden osallisuus on oleellinen asia. Tavoitteena on, ettei ketään kiusattaisi, kukaan ei jäisi yksin ja jokainen voisi tuntea olevansa oman kouluyhteisönsä tärkeä ja hyväksytty jäsen. 

Yhteisöllisyyden lisäämisen ja hyvän yhteishengen luomisen tulee olla aidosti kaikkien yhteinen asia. Se, että oppilaiden keskuudessa vallitsee hyvä me-henki, ei kuitenkaan vielä riitä, sillä opettajien ja oppilaiden välinen vuorovaikutus vaikuttaa oleellisesti siihen, millainen ilmapiiri koulussa on. Myönteisessä ja kaikkia kunnioittavassa yhteisössä ei ole tilaa kiusaamiselle.

Kiusaaminen on ryhmäilmiö, jota on esiintynyt kouluissa aina, vaikka sitä ei halutakaan välttämättä myöntää. Kiusaamista voidaan kuitenkin onneksi vähentää tukemalla kiusaamisen vastaisia asenteita. Kiusaamiseen puuttuminen vaatii rohkeutta. On todellista vahvuutta asettua kiusatun puolelle. Yhdessä se onnistuu parhaiten. Koulussa onkin tehtävä määrätietoisesti työtä sen eteen, että jokainen lapsi ja nuori saa kokea kuuluvansa ryhmään ja olla luokkakavereidensa arvostama juuri sellaisena kuin on. Tämän tavoitteen saavuttaminen ei ole helppoa, mutta ei myöskään mahdotonta. Toinen toisiinsa tutustumisesta on hyvä aloittaa. Siten selviää, missä kukin on hyvä. Ihan jokaisella kun on vahvuuksia ja oma tapansa ilmaista itseään. Me ihmiset olemme kaikki erilaisia, ja juuri siinä piilee elämämme rikkaus – myös koulumaailmassa. Monikulttuuristuvassa yhteiskunnassa tämän tosiasian oivaltamisen merkitys korostuu entisestään.

Kun katselee koululaitoksemme historiasta kertovia kuvia luokkahuoneesta ennen ja nyt, on suorastaan hämmentävää, miten samanlaisia kuvat ovat. Siellä ne pulpettirivit edelleen ovat, ja opettaja seisoo luokan edessä ihan niin kuin lähes sata vuotta aiemminkin. Eipä siis ihme, että tuore suomalaistutkimus kertoo boreout–ilmiön olevan varsin yleinen tämän päivän luokkahuoneissa, joista löytyy monia stressaantuneita, kyynisiä, uupuneita ja tylsistyneitä oppilaita. Osa oppilaista kokee, etteivät he ole hyviä missään, toisista taas tuntuu, ettei vanhanaikainen opetus vastaa heidän tarpeitaan. Ikävä totuus on, että pahimmillaan koulu voi masentaa ja johtaa yksilöiden syrjäytymiseen.

Entistä niukemmat taloudelliset resurssit vaikeuttavat osaltaan kehitystä, jonka seurauksena maailman parhaaksi vanhaksi kouluksi kehuttu koulumme voisi olla joskus maailman paras uusi koulu. Mutta digitalisoituminen ei yksin riitä, eikä koodaus ratkaise kaikkia ongelmia. Onneksi vahva itsetunto ja omien kykyjen löytäminen eivät olekaan rahasta kiinni. Ja tälle perustalle on hyvä rakentaa myös koulun tulevaisuutta.

(Kolumni on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 4.9.2015)



P.S. Edellisen postaukseni innoittamana päätin linkittää myös tähän kirjoittamaani tekstiin mielestäni hyvin sopivan kappaleen. Musiikki kun on ollut itselleni todella tärkeä voimanlähde niin kauan kuin muistan. Tällä kertaa ääneen pääsevät tämän vuoden KiVa koulu –haasteen heittäneet Elastinen ja Robin kappaleellaan Vahva