7. lokakuuta 2015

Ihminen edellä – vammaisenakin

I
hminen on ennakkoluuloinen olento, vaikka hän ei sitä itse aina välttämättä tiedostakaan. Viime aikoina erilaisiin etnisiin tyhmiin liittyvät negatiiviset ennakko-oletukset ja stereotypiat ovat olleet taas vahvasti esillä mediassa etenkin turvapaikanhakijoihin liittyen. On ymmärrettävää, että erilaisuus pelottaa. Mutta meillä Suomessa on myös muita ryhmiä, joihin kuuluvat kohtaavat ennakkoluuloja ja jopa syrjintää jokapäiväisessä arjessaan – nimittäin vammaiset ihmiset.

Tänään vietettävän Maailman CP-päivän kunniaksi haluan kirjoituksessani (ties monennenko kerran) tuoda esille niitä ennakkoluuloja, joihin moni meistä kyseisen vamman omaavista henkilöistä on elämässään törmännyt. Koska tiedon lisääminen on avainasemassa ennakkoluulojen vähentämisessä ja stereotyyppisten käsitysten murtamisessa, aivan ensimmäiseksi on paikallaan todeta, että CP-vamma on aina liikuntavamma, jonka vaikeusaste vaihtelee lievästä kömpelyydestä vaikeaan monivammaisuuteen.

CP-vamma ei siis ole älyllinen kehitysvamma, vaikka niin kovin usein juuri tuollaiseen käsitykseen törmää edelleen. Kun sitten kerron vaikkapa opiskelevani ja opettavani yliopistossa, kuulija ei ole uskoa korviaan. Asiaa jaksetaan päivitellä ja sisukkuuttani ihailla. Sisua minulta toki löytyy, mutta perusteetonta kehumista en kaipaa, ja sääli saa minut suorastaan voimaan pahoin. Ohi ja yli puhuminen on raivostuttavaa ja tullut sekin valitettavan tutuksi vuosikymmenten varrella, vaikka puhun ja kuulen normaalisti. Näin ollen voin vain kuvitella, millainen tilanne on sellaisilla henkilöillä, joilla puhuminen on hyvin vaikeaa tai se ei onnistu ollenkaan. Olisikin aina syytä muistaa, että puhumatonkaan ihminen ei ole olematon, kuten nyt meneillään oleva puhevammaisten viikko haluaa viestittää. Onneksi kommunikointikeinoja on olemassa monia erilaisia, ja tekniikka kehittyy jatkuvasti. Mutta onnistunut vuorovaikutus edellyttää myös toiselta osapuolelta ennen kaikkea halua tutustua erilaisen kommunikoinnin saloihin avoimin mielin. 

Jos ihminen sattuu syntyessään tai pian sen jälkeen saamaan ”elämänkumppanikseen” CP-vamman, kyseessä ei ole katastrofi – tai ainakaan ko. diagnoosin ei tarvitse olla sellainen. Mutta se, millaiseksi kyseisen vamman kanssa eläminen muodostuu, riippuu oleellisesti yhteiskunnassa vallitsevista asenteista. Jos ympäristö on sekä fyysisesti, sosiaalisesti että asenteellisesti mahdollisimman esteetön, erilaisten ihmisten toiminta- ja osallistumismahdollisuudet voivat olla hyvät jo pienestä pitäen. Tällöin vammaiset lapset voivat käydä koulua ja harrastaa yhdessä saman ikäisten vammattomien lasten kanssa, esimerkiksi pyörätuolilla (kyllä, luit aivan oikein, rullatuolilla kun ei liikkuminen oikein onnistu) liikkuvat nuoret voivat hakeutua opiskelemaan kiinnostuksensa mukaisille aloille, ja aikuisilla CP-vammaisilla on mahdollisuus työskennellä ammateissa, joissa he voivat hyödyntää osaamistaan. Jos sen sijaan kynnykset ovat korkeita ja portaita on liikaa, ja joka paikassa ja monissa tilanteissa korostetaan ongelmia ja vaikeuksia, saattaa moni vammainen ihminen lannistua ja lakata jopa yrittämästä. Pahimmillaan ”ei mun kannata, en mä kuitenkaan pysty” –asenne valtaa mielen.  Siksi tarvitaan myös positiivisia esimerkkejä.

Olen varma, että jokaisella meistä on unelmia. Kokemuksesta tiedän, että unelmiinsa uskominen kannattaa. Kenelläkään ulkopuolisella ei ole oikeutta eikä myöskään tietotaitoa kertoa yksilölle sitä, mihin hänestä ei ole. Mutta etenkin vanhemmilla, opettajilla ja muilla yksilöille merkityksellisillä ihmisillä on velvollisuus kannustaa ihan jokaista eteenpäin, sillä yrittämättä emme voi tietää, mitä kaikkea elämä voi itse kullekin tarjota. Vaikka vamma olisikin osana elämää, ei se ole koko elämä. Ja yksikään CP-vammainen ihminen ei ole ennen kaikkea ja ainoastaan vammainen. Kohdataan siis toinen toisemme aina ihminen edellä, kuten 50-vuotiaan Suomen CP-liiton juhlavuoden slogankin kuuluu.




4. lokakuuta 2015

Koirien puolella

Tämän vuoden eläinten viikon juliste muistuttaa lapsia ja nuoria tärkeästä asiasta: koira ei ole lelu, vaan se tarvitsee koiranomaista tekemistä joka päivä. Entisenä koiranomistajana ja ikuisena koiraihmisenä olen luonnollisesti sitä mieltä, että jokainen viikko on eläinten viikko.

Sanonta, että koira on ihmisen paras ystävä, lienee kaikille tuttu. Ja totta se on. Koira on uskollinen ja aito, sen kanssa on helppo jakaa sekä ilot että surut. Laajassa kaaressa heiluva häntä on merkki siitä, että koira voi hyvin. Koska eläin ei voi ilmaista ajatuksiaan ja tunteitaan puhumalla, on tärkeää oppia tunnistamaan nelijalkaisen perheenjäsenen elekieltä. Koirallakin on tunteet ja se aistii myös kipua, vaikka ei sitä helposti halua ihmiselle näyttääkään. Koiralla on myös hyvä muisti, vankka ajantaju sekä odotuksia ja toiveita.

Koira on monitaitoinen eläin, sillä se on vakiinnuttanut asemansa esimerkiksi poliisi-, opas- ja avustajakoirana. Ja koirien käyttö muun muassa sairaaloissa, kouluissa ja kirjastoissa tulee todennäköisesti lisääntymään huomattavasti. Ja kukapa tietää, missä kaikissa tehtävissä nuo tarkkanenäiset ja herkkäkorvaiset ystävämme tulevat vielä joskus toimimaan. Koira ei kuitenkaan ole ainoastaan hyötyeläin, sillä aina ja kaikissa tilanteissa se on ensisijaisesti ihmisen kumppani. 

Muistan yhä elävästi, kuinka hienoa oli herätä aamulla pienen karvaisen kaverin tuhinaan ja tulla kotiin, kun joku oli aina iloisena vastassa. Nuo lähes kaksikymmentä vuotta koirien kanssa olivat täynnä iloa ja pyyteetöntä rakkautta. Toki mukaan mahtui luonnollisesti myös paljon vastuuta ja silloin tällöin myös suurta huolta, kun kaikki ei ollut kunnossa. Parhaista ystävistä luopuminen oli vaikeaa, mutta onneksi mieleen on jäänyt monia ihania ja kauniita muistoja. Nyt olen todella kiitollinen sydämessäni ikuisesti säilyvistä tassunjäljistä. Ja tänä päivänä minulla on koirakavereita, joita rapsutellessa ja koiramaisuutta katsellessa oman koiran kaipuu lievenee edes hetkeksi.

Usein kuulee sanottavan, että sehän on vain koira. Näin ajatellessaan ihminen pyrkii oikeuttamaan omaa vallankäyttöään suhteessa eläimeen. Tällöin oletetaan, ettei eläimellisellä oliolla ole minkäänlaista tietoisuutta tai kehittyneempiä kykyjä, jaloimmista tunteista puhumattakaan. Koiran liiallinen inhimillistäminen on virhe, mutta sitäkin suurempi virhe on, jos ihminen ei lainkaan tavoita tämän vilpittömän ja viisaan olennon erityisluonnetta. Yhteiselon sujumisen salaisuus piilee ennen kaikkea sen oivaltamisessa, että  ihmisellä ja koiralla on loppujen lopuksi aika paljon yhteistä, ja erilaisuudessaan ne täydentävät toisiaan. Se, mitä koira tekee, on itse asiassa ihmisen aikaansaamaa, sekä hyvässä että pahassa.

Lisääntyvän kiireen ja kilpailukyvyn korostamisen keskellä koirat voivat omalta osaltaan olla luomassa yhteiskuntaamme positiivisempaa, yksinkertaisempaa ja ymmärtävämpää ilmapiiriä.  Tämä onnistuu kuitenkin vain, jos me kaksijalkaiset kohtelemme koiria hyvin – joka päivä.  

P.S. Tämä tekstini on julkaistu kolumnina tänään 4.10. 2015 Salon Seudun Sanomissa. Kuvissa elämäni koirat <3