12. joulukuuta 2016

Yhdenvertaisuus -  vammaisten ihmisten ikuinen unelma?  




U

usi yhdenvertaisuuslaki (1325/2014) on ollut voimassa nyt vajaan kahden vuoden ajan. Se tarjoaa hyvän muodollisen suojan erilaisissa syrjintätilanteissa. Hyvää on etenkin se, että yhdenvertaisuuden edistämisvelvoitteet ovat nyt entistä laajempia ja koskevat tänä päivänä niin viranomaisia, koulutuksen järjestäjiä kuin työnantajiakin.

Tänään julkistetussa yhdenvertaisuusvaltuutetun selvityksessä (2016, 44) todetaan positiivisesti, että uusi yhdenvertaisuuslakimme on olennaisesti lisännyt mahdollisuuksia puuttua yksilöiden kokemaan huonompaan kohteluun, joka kohdistuu heidän henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa. Mutta samalla esitetään kuitenkin aiheellisesti huoli siitä, että yhteiskunnan ilmapiiri on koventunut, mikä näkyy muun muassa vähemmistöön kuuluvien ihmisten turvallisuuteen ja henkilökohtaiseen koskemattomuuteen liittyvien loukkausten lisääntymisenä.  Onkin hyvä muistaa, että vaikka päähuomio yhdenvertaisuuslain soveltamisessa on kiinnittynyt siihen, etteivät viranomaiset, koulutuksen, tavaroiden ja palveluiden tarjoajat ja työnantajat syrjisi ketään, ulottuu laki myös yksityishenkilöiden välisiin häirintä- ja syrjintätilanteisiin.

”Vammaisena olen toisen luokan kansalainen” – Selvitys vammaisten syrjintäkokemuksista arjessa” on kokonaisuudessaan varsin karua luettavaa. Siitäkin huolimatta, ettei vammaisten henkilöiden kokeman syrjinnän yleisyys minua suuremmin yllättänytkään. Sen sijaan olen huolissani erityisesti siitä, että vain pieni osa syrjintätapauksista ilmoitetaan eteenpäin. Yleisin selitys ilmoittamatta jättämiselle näyttää olevan se, että luottamuspulan vuoksi asialle ei uskota tehtävän mitään, vaikka siitä kerrottaisiinkin.  Mielestäni on suorastaan hälyttävää, että verkkokyselyyn vastanneiden kokemusten mukaan kaikkein huonoin asenneilmapiiri vammaisia kohtaan on työpaikoilla. Myönteisimmin vammaisin ihmisiin suhtaudutaan puolestaan vastaajien näkemyksen mukaan kolmannella sektorilla eli yhdistyksissä ja järjestöissä. (Yhdenvertaisuusvaltuutettu 2016, 47.)

Tuore selvitys osoittaa myös sen, että normaalia näyttää yhteiskunnassamme olevan edelleen se, että vamman omaavat ihmiset ovat joko työttömänä tai eläkkeellä, ja työssäkäyvät vammaiset ovat puolestaan poikkeuksia (Yhdenvertaisuusvaltuutettu 2016, 101). Tämä on todella valitettavaa muun muassa siksi, että monet vammaiset ovat korkeasti koulutettuja ja työkykyisiä ja nimenomaan opiskelun ja työelämään osallistumisen kautta heillä olisi mahdollisuus päästä kiinni normaaliin elämään.  Vaikka kohtuullisiin mukautuksiinkin on ollut oikeus jo pitkään, ne eivät edelleenkään aina toteudu parhaalla mahdollisella tavalla.

Selvityksen keskeisen sanoman voisi tiivistää toteamalla, että vammaisten ihmisten oikeudet Suomessa ovat muodollisesti hyvät, mutta matkaa vammaisten ihmisten yhdenvertaiseen osallistumiseen ja asemaan yhteiskunnassamme on vielä – eikä tuo matka ole lyhyt. Vammaiset kun kokevat tänä päivänä syrjintää arjessa monilla elämän osa-alueilla; työnhausta työntekoon ja sähköisten palvelujen käyttämiseen. Tämä ikävä tosiasia ilmenee hyvin myös seuraavasta sitaatista:

”Kärjistetysti voi todeta, että joka kerta, kun vammainen ihminen on vuorovaikutuksessa ympäristön tai ihmisten kanssa, hän voi saada osakseen kohtelua, joka asettaa hänet epäsuotuisampaan asemaan kuin vammattomat ihmiset ” (Yhdenvertaisuusvaltuutettu 2016, 45). Ja ikävä kyllä, tämä kärjistys on usein täyttä totta.

Ennen kaikkea Suomessa vallitseva asenneilmapiiri kaipaisi todellista muutosta, sillä se estää usein oikeuksien toteutumisen arjen tasolla. Osalla ihmisistä on tarkoituksellisesti negatiiviset asenteet vammaisia henkilöitä kohtaan, mutta osalla kysymys on varmasti enemmänkin tiedon tai ymmärryksen puutteesta. Tiedon jakamista kannattaa siis edelleen jatkaa. Lisäksi olisi tarpeen lisätä oikeusapukeinojen käyttämistä, jotta saisimme myös entistä enemmän seuraamuksia oikeuksien loukkauksista. (Yhdenvertaisuusvaltuutettu 2016, 100.)

Asennekasvatustyötä on tehty jo vuosikymmeniä, mutta tulokset ovat toistaiseksi jääneet melko vaatimattomiksi. Se, millaisen kuvan media meistä vammaisista antaa on kiinnostava kysymys myös asenteiden muuttamisen näkökulmasta. Esitetäänkö meidät ennen kaikkea vammaisina ja esimerkiksi ”kalliiden esteettömyysratkaisujen vaatijoina”, vai voisimmeko esiintyä mediassa eri alojen asiantuntijoina ja asiamme osaavina ammattilaisina? Auttaisiko tämä mediassa näkyvien roolien monipuolistuminen myös siihen, että meidät opittaisiin kohtaamaan nykyistä paremmin veronmaksajina, asiakkaina, kuluttajina ja aktiivisina toimijoina. Jotta näin voisi olla, tarvitaan enemmän aitoja kohtaamisia, tosiasiallista näkyväksi tulemista ja mukana olemista.

Me vammaiset emme saa alistua toisen luokan kansalaisiksi. Perus- ja ihmisoikeudet kuuluvat myös meille. Siksi emme voi sulkea silmiämme, kun kohtaamme syrjintää. Jokaisella meistä on annettavaa yhteiskunnalle, joten taistelkaamme rohkeasti ja väsymättömästi oikeuksiemme ja yhdenvertaisuuden puolesta.
Kuva: Pixabay





 


8. joulukuuta 2016

Hyvää Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivää!


Tänään on jälleen aihetta liputukseen, onhan kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen syntymäpäivä ja samalla suomalaisen musiikin päivä. Musiikki on ollut minulle luonnollinen ja tärkeä osa elämääni niin kauan kuin muistan. Eipä taida vuodessa olla montaakaan päivää, jolloin en musiikkia vähintäänkin kuuntelisi. Kirjoittaminenkin sujuu yleensä huomattavasti paremmin musiikin soidessa taustalla.

Sibeliuksen tuotannosta ehdoton suosikkini on oikeastaan aina ollut Finlandia-hymni. Se sopisi mielestäni kansallislauluksemme huomattavasti Maamme-laulua paremmin, vaikka huomattavasti vaativampi laulettava onkin. Finlandiassa nyt vain on sitä jotakin!

Oheisessa kuvassa komeileva Helsingin Töölössä sijaitseva Sibelius-monumentti oli lapsen silmiin varsin vaikuttava veistos. Siihen liittyy itselläni mukava muisto - yksi niistä harvoista Lastenlinnan kuntoutusjaksojen ajoilta. Oli jännittävää huhuilla noihin "isoihin pilleihin" päin, kun kaikui niin hienosti.

Finlandia-hymnin ohella Valse triste on suurimpia suosikkejani Sibeliuksen tuotannosta. Surullisesta taustastaan huolimatta tämä kaunis sävelmä on jollain tavalla myös lohdullinen. Voit kuunnella sen tästä

Kuva: Pixabay


6. joulukuuta 2016

Onnea 99-vuotiaalle Suomelle!


On Suomi sinivalkoinen,
maa hohtavien hankien
ja tuhansien järvien.

Ei ole maata kauniimpaa,
kuin on tää pieni korpimaa.
On pellot täällä nousseet soista.
Oletkos muualla nähnyt moista!

On suomalainen sisu suuri, roima,
se on meitä eteenpäin vievä voima.

Kiitos veteraanien,
on Suomi tänään itsenäinen
ja lippumme sinivalkoinen.




3. joulukuuta 2016

Kohti parempaa huomista - toivottavasti

Meille suomalaisille vammaisille tämä päivä, 3. joulukuuta 2016,  on historiallinen, sillä nyt on ensimmäinen kansainvälinen  vammaisten päivä, jolloin YK:n vammaisten ihmisten oikeuksia koskeva yleissopimus on ratifioitu myös Suomessa.

Kyseisessä sopimuksessa säädetään muun muassa esteettömyydestä ja saavutettavuudesta, jotka liittyvät olennaisesti erilaisten ihmisten osallistumismahdollisuuksiin ja osallisuuden kokemiseen. Niiden tulee puolestaan läpäistä kaikki elämän osa-alueet, kuten esimerkiksi opiskelu, työnteko ja vapaa-ajan harrastukset. Eikä osallisuutta ihmistä itseään koskevassa päätöksenteossakaan sovi myöskään unohtaa.

Vammaisten ihmisoikeuksien toteutuminen on tänään toki huomattavasti paremmalla tolalla kuin vaikkapa vielä viisikymmentä vuotta sitten, mutta parannettavaa riittää edelleen. Eri tavoin vammaiset kansalaiset kun kohtaavat  tänäänkin  usein syrjintää arjessaan, vaikka vammaisuus ei hyväksyttävä syrjintäperuste onneksi enää olekaan. Ja ikävä kyllä myös vammaisiin ihmisiin kohdistuva vihapuhe näyttää yleistyneen yhteiskunnassamme.


Suuri osa vammaisista ihmisistä elää Suomessakin joko köyhyysrajan alapuolella tai aivan sen tuntumassa. Osittain tämä selittynee sillä, että monet korkeasti koulutetutkin vammaiset henkilöt jäävät edelleen työmarkkinoiden ulkopuolelle, vaikka taitoa ja tahtoa työntekoon olisi. Työelämässä vallitseva asenneilmapiiri vaatisi suuria muutoksia, jotta vammaisten osuus työllisistä tulisi oleellisesti kasvamaan lähivuosien aikana.

Meidän tulee siis rohkeasti pitää kiinni omista oikeuksistamme ja vaatia tarvittaessa myös muutosta. Emmehän ole ihmisinä alempiarvoisia vammattomiin verrattuna, vaikka tällaiseen oletukseen ja siitä aiheutuviin käytäntöihin usein eri yhteyksissä saatamme törmätäkin. Jospa vamma opittaisiin vielä joskus näkemään aidosti vain yhtenä osana yksilöä, kenties jopa hänen vahvuutenaan. Silloin  
ihmisten moninainen erilaisuus voisi todella rikastuttaa elämäämme, ja jokainen meistä tulisi nähdyksi ja kohdelluksi ensisijaisesti ihmisenä.

Seuraavan runoni myötä haluan toivottaa oikein hyvää vammaisten päivää, ja olkoon huominen vielä tätä päivääkin parempi...


En ole joutunut pyörätuoliin,
vaan oikeastaan päässyt siihen.

Pyörätuoli on minulle
välttämätön apuväline,
itsenäisen liikkumisen mahdollistaja
– ei älyn puutteen osoittaja!

En ole pyörätuoliin sidottu,
vaikka en luopuisikaan
”mersustani” mistään hinnasta.

Minun kun ei tarvitse
koskaan tapella
vapaasta istumapaikasta.

Eri asia on sitten se,
mitä näen ja kuulen invapaikalta.






2. joulukuuta 2016

Matkalla minuiksi – yksin ja yhdessä


O

nko elämässä oikeastaan mitään tärkeämpää kuin löytää itsensä eli tulla siksi, joka on, pohtivat tuoreessa kirjassaan, Minuiksi – Löytöretkiä henkiseen kasvuun, Tommy Hellsten ja Tiina Tuomikoski. Aika oikeassa he taitavat ollakin, sillä vasta tuntemalla itsemme voimme elää sitä elämää, jota varten olemme tänne maailmaan syntyneet. Onkin varsin aiheellista kysyä, kenen elämää oikeastaan elämme, jos emme tiedä keitä olemme.
Jokainen meistä muodostaa käsityksen itsestään lapsuuden vuorovaikutussuhteissa. Niinpä silloin olisi ensiarvoisen tärkeää tulla kohdatuksi ja hyväksytyksi jo pienestä pitäen kaikkine tarpeineen ja tunteineen. Määritämme nimittäin omaa arvoamme suurelta osin juuri sen perusteella, miten toiset ihmiset meihin suhtautuvat ja meidät hyväksyvät. Jos yksilö ei tule jostakin syystä lapsena aidosti nähdyksi sellaisena kuin hän on, on vaarana että hän jää ikään kuin psyykkisesti syntymättä, ja hänestä  saattaa tulla sivustakatsoja omassa elämässään, ja tällöin ihminen alkaa etsiä identiteettiään itsensä ulkopuolelta (Hellsten & Tuomikoski 2016).

Tähän seikkaan olen törmännyt myös omassa tekeillä olevassa väitöstutkimuksessani, kun tarkastelen CP-vamman hyväksymistä identiteetin osaksi. Hyväksyvässä ja rakastavassa ympäristössä synnynnäisen liikuntavamman hyväksyminen osaksi persoonaa ja elämää ei ole välttämättä lainkaan vaikeaa, mutta vähemmän avoimessa ja vammaisuutta jopa salailevassa ympäristössä kasvanut yksilö voi joutua kulkemaan jopa vuosikymmenten vaikean matkan itsensä ja oman vammansa aitoon hyväksymiseen. Tie ”vammaistumiseen” voi siis pahimmillaan olla todella kivikkoinen. Vammaisuuden kontekstissa juuri hyväksytyksi tulemisen kokemus ja omien voimavarojen tunnistaminen ovat keskeisiä tekijöitä voimaantumisprosessissa.

Elämä voidaan Tommy Hellstenin mukaan (2016) nähdä matkana minuuteen. Vaikka eri matkoilla olisikin monenlaisia yhteisiä piirteitä, jokainen elämäntarina on kuitenkin ainutkertainen. Jokainen ihminen kulkee siis omaa polkuaan ja meidän on ikään kuin suostuttava sille näyttämölle, jonka elämä juuri meidän eteemme tuo. Oma matkansa vertaaminen toisten matkoihin on suorastaan järjetöntä. Se ei polkuamme helpommaksi muuta – pikemminkin päinvastoin.
Vaikka elämme elämäämme yhdessä toinen toistemme kanssa, elämme sitä samalla myös aivan yksin. Hellstenin (2016) mukaan näyttääkin jopa siltä, että mitä syvemmälle kasvuun uskaltaudumme, sitä yksinäisemmiksi tulemme. Kasvu voisi hänen mielestään kenties ollakin juuri omaan yksinäisyyteensä uskaltautumista. Jos ihminen ei uskalla olla yksin ja erillinen, hänen minuutensa kehittyminen vaarantuu. Mutta erillisyys on mahdollista vain, jos koemme, yhteyttä toisiin ihmisiin. Tämä merkitsee ennen kaikkea turvaa antavan rakkauden kokemista. Juuri rakkaus antaa meille mahdollisuuden olla heikko ja haavoittuva. Ja todellinen vahvuutemme voi syntyä vain heikkouden kohtaamisen ja sen hyväksymisen kautta. Se, että tunnemme itsemme kaikkine heikkouksinemme ja vahvuuksinemme on todellista nöyryyttä, sanoo Hellsten.

Häpeä on voimakkaasti läsnä useissa tutkimissani elämäntarinoissa. Se oli itselleni hieman yllättävä ”löydös”. Minun on vaikea ymmärtää, miksi vammaa hävetään ja sitä halutaan mahdollisuuksien mukaan peitellä eikä siitä haluta edes puhua avoimesti. Toki pienen tai ulospäin näkymättömän vamman kohdalla tällainen piilottelu saattaa onnistuakin, mutta silti. Olisihan se kätevää, jos oman pyörätuolinsa voisi ainakin silloin tällöin piilottaa, sillä ehkä silloin kanssakulkijoiden olisi helpompi nähdä ihminen vamman takana, eikä pelkästään erilaisuutta korostavaa apuvälinettä. Monille vammattomille ihmisille jopa pyörätuolilla liikkuminen kun on niin outo asia, että se aiheuttaa edelleen paljon hämmennystä – pelkoakin. Onneksi aidoissa ihminen ihmiselle -kohtaamisissa näitä tunteita voidaan kuitenkin vähentää. Samalla mahdolliset ennakkoluulotkin saavat kyytiä.
Tommy Hellsten (2016) toteaa kuvaavasti, että häpeä muuttaa heikkouden huonoudeksi ja inhimillisyyden epäonnistumiseksi. Häpeä täyttää rakkauden puutteen aiheuttaman tyhjiön sekä salamannopeasti että salakavalasti. Hänen mukaansa häpeä on inhimillisistä kokemuksista kaikkein tuhoisin, se kun vaurioittaa ihmisarvoamme. Toisin kuin rakkaus, häpeä vie identiteettimme, olemme vain epäihmisiä – emme ketään. Häpeä luo hylkäämisen kokemuksen, jonka seurauksena minusta tulee joku muu. Tällöin koemme olevamme ulkopuolisia ja vailla yhteyttä toisiin ihmisiin. Häpeä vie elämältä tarkoituksen ja merkityksellisyyden tunteen, joten häpeää voi kutsua jopa kuoleman esiasteeksi. Se vie elämänilon ja riemun sekä nujertaa intuition ja luovuuden. Mutta lohdullista kuitenkin on, että häpeän kokeminen on merkki myös syntymisestä omaksi itseksemme. (Hellsten 2016.)

Kukaan meistä ei kuitenkaan selviä tästä muutosmatkastaan yksin, vaan tämä matka on Tommy Hellstenin (2016) mukaan mahdollista kulkea vain rakastettuna, tuettuna ja kannustettuna. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Meidän on siis jaettava haavoittuvuutemme toinen toistemme kanssa. Vamman omaavien ihmisten kohdalla tässä korostuu vertaistuen merkitys. On helpompaa avautua ongelmistaan sellaisille, jotka ovat kokeneet samoja asioita ja käyneet läpi samanlaisia tunteita. Emme voi kuitenkaan eristäytyä vain kaltaistemme seuraan.
Meidän jokaisen on hyvä muistaa, että yhteiskuntamme on tarkoitettu meille kaikille ominaisuuksiimme katsomatta, vaikka rakennetun ympäristön monimuotoiset esteet ja haluttomuus niiden poistamiseksi eivät sitä toki viestikään.  Totuus on kuitenkin se, että vain yhdessä – vammaiset ja vammattomat tasavertaisina rinnakkain eläen, osallistuen  ja toimien, voimme kasvaa sellaisiksi ihmisiksi, jollaisiksi kukin meistä on tarkoitettu - eli ainutkertaisiksi ja arvostetuiksi minuiksi. Ja vain yhdessä olemme me.
Kuva: Pixabay

"Kasvumme on jatkuvaa liikettä kohti heikkouttamme ja sen hyväksymistä” (Hellsten 2016).



KIRJALLISUUS:

Hellsten, T. & Tuomikoski, T. (toim.). 2016. Minuiksi – Löytöretkiä henkiseen kasvuun. Helsinki: Kirjapaja.


23. marraskuuta 2016

Yksinäisyys – yhteinen ongelmamme


Y

hteiskunnallinen eriarvoisuus synnyttää yksinäisyyttä, ja yksinäisyys synnyttää monenlaisia vajeita ihmisten hyvinvointiin ja terveyteen, jotka sitten muuntuvat eriarvoisuudeksi yksilön toimintakyvyissä ja elämänmahdollisuuksissa. Juho Saaren (2016a) mukaan meidän suomalaisten todellisen perusturvan voidaankin katsoa olevan toisissa ihmisissä, jotka vaikeina aikoina kannattelevat meitä ja hyvinä aikoina iloitsevat kanssamme. Näin ollen yksinäisyys voidaan nähdä perusturvassa olevana vuotavana haavana ja ammottavana aukkona.
Läheisten, merkityksellisten ja luottamuksellisten ihmissuhteiden puuttuminen eli ”ystävättömyys” johtaa emotionaaliseen yksinäisyyteen. Sosiaalisen yksinäisyyden tunne puolestaan syntyy siitä, ettei yksilöllä ole hyvin toimivia ja hänen sosiaaliset tarpeensa täyttäviä verkostoja, joita voi löytää vaikkapa koulusta, työpaikalta, asuinalueelta tai netistä. Tuolloin ihminen kokee olevansa poissuljettu ja ulkopuolinen, joskus peräti muille näkymätön.  Yksinäisyyden muodoista emotionaalinen yksinäisyys on pitkällä tähtäimellä haitallisempaa, sillä siihen liittyy usein varsin voimakasta ahdistusta ja levottomuutta, ja se on sosiaalista yksinäisyyttä useammin yhteydessä myös erilaisiin mielenterveydellisiin ongelmiin. Kaikenlainen yksinäisyys aiheuttaa muun muassa tarkoituksettomuuden ja alemmuuden tunteita, ikävystymistä, itseluottamuksen menettämistä ja syrjäytymisen kokemista. (Junttila 2016.)
Kun yksinäisyyttä tarkastellaan, tulee kuitenkin aina muistaa se, että kysymys on subjektiivisesta asiasta. Se, minkä joku kokee yksinäisyydeksi, saattaa toiselle ollakin vain kaivattua yksin olemista. Junttilan (2016) mukaan koettu yksinäisyys kumpuaa siten enemmänkin laadullisista kuin määrällisistä puutteista ihmissuhteissa. Näin ollen joillekin riittää mainiosti yksi todellinen ystävä, siinä missä joku kokee olevansa yksinäinen kymmenien kavereiden ympäröimänä.

Vaikka yksinäisyys onkin yhteiskunnallinen ilmiö, Lagus ja Honkela (2016) ovat sitä mieltä, että yksinäisyyden kahleista vapautuminen on kuitenkin viime kädessä yksilön omissa käsissä ja kiinni hänen tekemistään valinnoista. Yksinäisyydestä on siis mahdollista selvitä, mutta haasteen ratkaiseminen riippuu sekä omaehtoisista että ulkoisista tekijöistä. Jos yksinäisyydestä on tullut pitkäkestoinen, yksilön sisälle linnoittautunut ja hänen identiteettiään määrittävä mielen sisäinen rakenne, on sillä taipumus pysyä, vaikka ihmissuhteet ja ympäristöt muuttuvatkin.  On ymmärrettävää, että sen murtaminen ei enää onnistukaan ihan hetkessä, eikä edes kevyesti.
Professori Juho Saari (2016b.) peräänkuuluttaa tutkijoiden vastuuta siitä, että yhteiskuntamme institutionaalista rakennetta uudistetaan siten, että yksinäisyys vähenee ja sitä voidaan ehkäistä. Tämä rakentaisi hänen mukaansa meille sitä perusturvaa, jonka varassa voimme elää myös tulevissa myrskyissä.


(Kuva: Pixabay)

Ihan yksin ei pärjää meistä kukaan,
siksi jokaisella on tarve päästä joukkoon mukaan.

Kenenkään ei ole hyvä kulkea aina yksin,
vaan edes joskus jonkun kanssa vieretyksin.
On yksinolo varsin arvokasta,
mutta yksinäisyys kovin haitallista.

Pidetään siis toisistamme huolta,
yhdessä on helpompi kokea myös elämän
varjoisampaa puolta.


P.S. A2:n Yksinäisyys -illassa pohditaan tänään klo 21.30 alkaen, mitä tälle vakavalle kansantaudillemme voitaisiin tehdä.

(Huom. Artikkelit, joihin kirjoituksessa viittaan ovat peräisin Juho Saaren vuonna 2016 toimittamasta teoksesta
Yksinäisten Suomi. Ja runon olen kirjoittanut juuri tätä postausta varten.)

11. lokakuuta 2016

Tytöissä on voimaa

T
änään vietetään jälleen kansainvälistä tyttöjen päivää. Päivän tarkoituksena on muistuttaa ihmisiä siitä syrjinnästä, jota tytöt kohtaavat kaikkialla maailmassa ikänsä ja sukupuolensa vuoksi.  Toisaalta tänään on myös juhlapäivä, jolloin on aika nostaa esiin tytöissä oleva voima ja mahdollisuudet. Yhdessä voimme poistaa esteet tyttöjen tieltä ja luoda tasa-arvoisemman maailman. Meidän tulee toimia niin, että jokaisella tytöllä olisi aidosti oikeus päättää omasta tulevaisuudestaan – niin koulutuksestaan, kehostaan kuin parisuhteestaankin.  Nyt niin ei valitettavasti vielä ole.

Tämän vuoden sloganina on ”Tyttöjen puolella lapsiäitiyttä vastaan.” On arvioitu, että vuosittain kaksi miljoonaa tyttöä tulee äidiksi alle 15-vuotiaana. Suurin osa heistä on joutunut lapsiavioliittoon. Tällöin tyttöjen mahdollisuudet vaikuttaa omaan kehoonsa ja saada tietoa terveyteen ja raskauteen liittyvistä asioista ovat heikot. Tähän tarvitaan muutosta, sillä yksikin hyväksikäyttö- ja väkivaltatapaus on liikaa.

Ollaan siis yhdessä tyttöjen puolella – tänään, huomenna, aina!

P.S. Itse juhlistan tyttöjen päivää kirjoittamalla kirjettä pienelle perulaiselle kummitytölleni.

Kuva: Pixabay



4. lokakuuta 2016

Onko jokainen tärkeä, arvokas ja rakas?


K
un ihminen oppii näkemään itsensä tavallisena ihmisenä, hän voi olla ihminen ihmiselle. Silloin positiot eivät kohtaa, vaan keskiössä ovat yksilöt. Meistä jokaisesta jää kohtaamisessa jälki toiseen ihmiseen, totesi puheenvuorossaan Petri Rajaniemi.

Lasten, nuorten ja perheiden syrjäytymisen poistaminen on kaunis tavoite. Taustalla hieno ajatus siitä, että ei olisi enää olemassa meitä ja heitä, vaan olisi vain me. Palvelujärjestelmä on kyllä periaatteessa ihan toimiva, mutta silti kukaan ei oikeastaan kysy, miltä tuntuu olla erilainen. Kontakteja on voinut olla  jopa satoihin auttajiin, mutta kukaan ei ole kuitenkaan ottanut koppia yksittäisen nuoren kokonaistilanteesta. 10 ooo nuorta putoaakin vuosittain ikään kuin tyhjän päälle. Mutta, mitä sitten voisimme tehdä toisin? Mitä on tehty väärin?

Koulujärjestelmässä on määriteltävä hyvinvoinnin tavoite. Koulun tulee tarjota lapsille kokemus siitä, että he ovat toimijoita. Tämä vahvistaa yksilöiden itsetuntoa. He tuntevat, että heillä on yhteiskunnalle jotakin annettavaa. Heistä on hyötyä, he ovat tärkeitä ja arvokkaita ihmisiä. Tiedolliset tavoitteet ovat toki oleellisia, mutta tarvitaan itseluottamuksen ja tulevaisuudenuskon vahvistamista. Koulu ei voi vastata siihen, että yksilö tuntee olevansa rakas jollekin – se on ennen kaikkea vanhempien, sisarusten ja ystävien tehtävä. Vai voisiko jokainen meistä sittenkin olla rakas myös yhteiskunnalle, kysyi Liisa Björklund. Siinäpä tärkeä asia pohdittavaksi ihan jokaiselle meistä.

Tänä vuonna itsenäisyyspäivänä tulevat uudet Pisa-tulokset. Heikot tulokset ovat viime vuosina lisääntyneet. Myönteinen suhtautuminen lukemisharrastukseen on rapautunut 2000-luvulla. Siksi tulee kiinnittää erityistä huomiota siihen, millaiset lähestymistavat kiinnostavat ja siten myös motivoivat oppilaita. Lukuharrastus selittää hyvin myös matematiikan ja luonnontieteiden tehtävien hallintaa. Miten teknologia voidaan tuoda kouluun oppimisen innoittajaksi? Keinoja on, mutta tarvitaan erityisesti tukevaa palautetta, jotta oppilas uskoisi paremmin omiin kykyihinsä. Jos oppilas ei luota taitoihinsa, myös tiedollinen osaaminen voi jäädä alhaiselle tasolle.

Suomalaisessa koulussa opetus on sinänsä laadukasta ja tehokasta, mutta Jouni Välijärvi pohti puheenvuorossaan sitä, minkälaisen pohjan peruskoulu antaa elinikäiselle oppimiselle. Affektiiviset taidot ja kriittinen lukutaito ovat tulevaisuuden toimijoille tärkeitä haasteita. Arviointi muuttuu yhteiskuntamme muuttuessa. Oppimisprosessien analysointi on tässä keskeinen kehityskohde, jolle digitalisoituminen tarjoaa hyvän mahdollisuuden.  Pisassa ei ole mitään pelättävää, sillä se tarkastelee toimivasti sitä, miten opittua pystytään hyödyntämään koulumaailman ulkopuolella.

Jokainen oppilas on erilainen, joten kaikkia ei kannata opettaa samalla tavalla. Tavoitteen tulee olla innostava, mutta jokaisen tulisi saada itse keksiä ne portaat, joilla sinne voidaan päästä. Oppilaille tulisi opettaa rohkeutta, rohkeutta myös epäonnistua. ”Moka on lahja”, totesi Melina Niemi. Millaiseksi luokkatyöskentely muuttuisikaan, jos opettaja toimisi vaikkapa jääkiekkovalmentajan tavoin?

”Ehkäpä aikuisen tärkein tehtävä on uskoa lapseen”, kiteytti tämän vuoden Campus-seminaarin keskeisen sanoman päätössanoissaan Jenni Pääskysaari. Jokainen lapsi ja nuori ansaitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja aidosti ymmärretyksi juuri sellaisena kuin hän on. Jos niin ei ole vielä tänään, ehkä tämä hieno tavoite voi olla totta vielä joskus…


P.S. Kirjoitukseni perustuu Helsingissä 4. lokakuuta 2016 pidetyn Campus-seminaarin puheenvuorojen herättämiin ajatuksiin. On hienoa, että tähän opettajille suunnattuun tapahtumaan oli jälleen mahdollisuus osallistua livenä verkon kautta. Kiitos järjestäjille ja innostaville esiintyjille. Seuraavaa seminaaria odotellessa :)

30. elokuuta 2016

Validia asumista – mutta miten ja missä?


T
urun Sanomat uutisoi lauantaina 27.8.2016 otsikolla ”Vammaiset tunteja heitteillä”. Ennen kuin luin tekstiä eteenpäin, pahoin pelkäsin tietäväni, mistä jutussa puhuttiin. Ja oikeassa olin – valitettavasti. Minulla on lähes kymmenen vuoden asumishistoria kyseisessä Invalidiliiton ylläpitämässä palvelutalossa. Pääsin sieltä pois jo reilut kymmenen vuotta sitten aika hankalan ”taistelun” jälkeen. Tuntuu todella pahalta lukea tuoretta uutista siitä, ettei talossa jo pitkään esiintyneille ongelmille ole kyetty tai haluttu tehdä mitään. Kokemusteni perusteella näkisin, että ongelmana on ollut ennen kaikkea se, että asukkaiden avuntarpeeseen nähden henkilökuntaa on vuoroissa aivan liian vähän.

Tuollainen iso yksikkö ei vain toimi henkilökunnan minimimitoituksella, alimitoituksesta nyt puhumattakaan. Ja tällainen tilanne ei ole ollut kyseisessä paikassa vain harvoin ja poikkeustilanteissa vaan usein ja toistuvasti. Näin ollen pitkät ja epäinhimilliset odotusajat tulivat minullekin valitettavan tutuiksi. Aamuisin, kun piti lähteä yliopistolle tenttiin tai luennolle, tilanne oli yleensä kaikkein hankalin ja sain tuntea usein nahoissanikin sen, että olin aikatauluineni liian vaativa asukas. Kiire näkyi ja kuului talossa monin tavoin, vaikka niin ei saisi olla. Minulle sanottiin usein, että täytyisi ymmärtää, että en asunut talossa yksin. No, enhän minä nyt idiootti ole, vaikka pyörätuolissa istunkin. Kun avunsaannin hitaudesta yritin aikoinaan ihan asiallisesti keskustella, minulle todettiin, että minusta varmasti vain tuntuu siltä, että olen odottanut apua niin ja niin pitkään. Kyllä minä kellon tunnen, vaikka jotkut yrittivät kieltää senkin.

Kun avuntarpeeni sitten ikävien sattumusten seurauksena yllättäen lisääntyi huomattavasti, tilanteeni muuttumista ei ymmärretty lainkaan, ja minua syytettiin yrittämisen puutteesta.  Tosiasiassa juuri palvelutalossa ilmenneet epäkohdat olivat suurena syynä minulle kehittyneeseen painehaavakierteeseen ja siihen, että menetin sen seurauksena omatoimisuuteni lähes täysin. Kaikkein ikävämmäksi asiaksi koin kuitenkin sen, että minua kehotettiin luopumaan opiskeluista, vaikka juuri kirjoittaminen ja lukeminen ovat niitä harvoja asioita, joissa en ole koskaan apua tarvinnut. Lisäksi minua peloteltiin sillä, etten taatusti tulisi löytämään itselleni pitkäaikaisia avustajiakaan, koska olin muutamien talon työntekijöiden mielestä niin hankala ihminen.

Olen onneksi aika sisukas enkä pienistä lannistunut, joten päätin hakea henkilökohtaista apua. Se onkin ollut yksi elämäni parhaimmista päätöksistä, vaikka prosessi ei helppo ollutkaan. Nyt avustajieni työnantajana päätän itse kuka minua missäkin ja milloinkin auttaa ja miten. Enää en siis joudu olemaan ikään kuin siirreltävä kaappi, jolla ei ole tunteita eikä tahtoa.  Saan olla itseni näköisen elämän arkkitehti, jonka käsinä ja jalkoina avustajani tarpeen mukaan toimivat. Teen väitöskirjaa, opetan yliopistolla ja nautin elämästä. Palvelutalon nykymenolla se tuskin onnistuisi. Siksi onkin onni, että meille vaikeavammaisillekin on olemassa erilaisia asumisvaihtoehtoja. Yhtä ja ainoaa kaikille sopivaa patenttiratkaisua ei ole olemassa, vaikka joku saattaakin joskus sellaista väittää. Mekin olemme yksilöitä. Vammaisillakin on oikeus vaatia palveluiltaan laatua. Vähään ja huonoon tyytyminen ei kannata, sillä silloin mikään ei muutu paremmaksi. Siksi täytyisi olla rohkeutta nostaa epäkohdat esiin. Yksin se ei ole helppoa, ja ymmärrän hyvin sekä asukkaiden että työntekijöiden pelon. Mutta toivoisin kuitenkin vammaisille henkilöille enemmän uskallusta kysellä ja kokeilla, mikä olisi itselle sopivin ratkaisu. Minulle se on ollut ehdottomasti se, että saan päivittäin tarvitsemani avun henkilökohtaisena omaan kotiini. Pitkäaikaisin avustajani on viihtynyt työssään jo yksitoista vuotta. Vaikka asuntoni on myös avustajieni työpaikka, on se kuitenkin ensisijaisesti minun kotini, jossa toimitaan niin kuin minä haluan. Yksi palvelutalojen, ja varsinkin isojen sellaisten, keskeinen ongelma saattaa piillä juuri siinä, ettei tätä pieneltä vaikuttavaa seikkaa ole ymmärretty. Asennemuutoskin olisi siis varmasti paikallaan.

Olisin kyllä mielelläni näkemässä, kuinka Turun Validia-talon henkilökunta – varsinkin talon johtaja, selviäisi tuntikausien vessaan ja sänkyyn pääsemisen odottelusta, jos heidät kirjaimellisesti sidottaisiin pyörätuoleihin. Voisivat siinä ajatukset kohtuullisuudesta muutaman päivän kuluessa hieman muuttua. Ja, jos eivät muuttuisi, olisin kyllä entistä enemmän huolissani uutiseksi nousseesta talon tilanteesta. Enkä suinkaan ole huolineni yksin. Uutista on kommentoitu ahkerasti ainakin TS:n nettisivuilla. Aiheesta on kirjoittanut blogissaan myös Vastarannan Sanna Kiiski.

Hyvä, että ongelmista puhutaan, mutta etenkin talon ja liiton johtoportaan on myönnettävä aidosti, että ongelmia on eikä selitellä asioita itselleen parhain päin. Vain tiedostetut ongelmat voidaan ratkaista siten, että kaikki osapuolet ovat lopulta tyytyväisiä. Nyt olisi jo korkea aika siirtyä kootuista selityksistä konkreettisiin tekoihin paremman ja inhimillisemmän asumisen puolesta.


Kuva: Pixabay


15. heinäkuuta 2016

Pitkä kiva kesä


K
eskellä heinäkuuta suuri osa suomalaisista on nyt ansaitulla kesälomalla. Mutta ikävä tosiasia on, ettei kaikilla vanhemmilla ole välttämättä mahdollisuutta ottaa lainkaan lomaa. Yrittäjät joutuvat usein työskentelemään aamusta iltaan, yksinhuoltajat opiskelevat syksyisin ja raatavat töissä erityisesti kesäisin. Tällöin pienet lapset saattavat viettää koko kesän päiväkodissa, pahimmassa tapauksessa jopa ennestään vieraassa ympäristössä ja tuntemattomien lasten ja hoitajien kanssa. Uudet sosiaaliset tilanteet ovat aina jännittäviä ja usein pelottaviakin, joten aikuisten toiminta vaikuttaa ratkaisevasti siihen, millainen kokemus vieras hoitopaikka lapselle lopulta on.

Olisi toivottavaa, että jokaisella lapsella olisi mahdollisuus viettää kesälomaa yhdessä perheensä kanssa. Surullinen tilanne on kuitenkin silloin, jos vanhemmat luovat uraansa lasten kustannuksella. Siinä missä aikuiset tuntevat välillä olevansa loman tarpeessa, ansaitsevat lapsetkin taukoja arkisista rutiineista aikaisine herätyksineen. Vanhempien syyllistäminen ei kannata, mutta välillä lienee paikallaan muistuttaa siitä, kuinka lyhyen aikaa lapset ovat pieniä. On vaarallista, jos lapselle tulee tunne siitä, ettei kukaan halua huolehtia hänestä. Näin ollen yhtäkään lasta ei saa kohdella heittopussina.

Koululaisten pitkät kesälomatkaan eivät ole vain iloinen asia, sillä ne aiheuttavat monissa perheissä myös huolta. Varsinkaan pieni koululainen kun ei pärjää yksin pitkiä päiviä. Jos apuun ei voida pyytää mummoa, vaaria tai kummia, on mietittävä, miten turvallinen ja mukava loma taataan. Vanhempien kesälomien ketjutus pelastaa tilanteen joissakin tapauksissa, mutta sen lisäksi joudutaan turvautumaan usein sukulaisten, ystävien tai naapureiden apuun. Palkattu apu tulee helposti kalliiksi, mutta jos lähipiiristä löytyy vastuullinen ilman kesätyötä jäänyt nuori, voi lastenhoito-ongelma ratketa mutkattomasti, eikä koululaisen tarvitse soittaa auttavaan puhelimeen helpottaakseen yksinäisyyttään. Sosiaalisten turvaverkkojen aukkojen suurentuessa lasten liian turvattomat tunnit tulevat maksamaan yhteiskunnallemme yhä enemmän. Mutta eniten tilanteesta kärsivät kuitenkin lapset ja nuoret, jotka ansaitsisivat kivan kesäloman.

Yhteiskunnan eriarvoistuminen kärjistyy juuri lasten kohdalla. Viime aikoina lehtien palstoilla onkin ollut kirjoituksia siitä, kuinka vähävaraisten perheiden lapsilla ei ole varaa tehdä kesällä mitään. Jos ihanteena on kuukauden rantaloma kaukomailla, kaikilla ei ole siihen mahdollisuutta, mutta onko sellaiselle tarvettakaan. Jos voi käydä uimassa läheisellä rannalla, keinua puistossa ja syödä jäätelöä, voi kesä olla ihan hyvä ja onnistunut. Ei siihen ihmeitä tarvita. Niin, ja sadesäällä voi katsella vaikkapa kirjastosta lainattuja dvd-elokuvia. Vaikka lapset ja nuoret kaipaavat virikkeitä, tekemistä ei tarvitse olla koko ajan. Joskus juuri aikatauluton ja leppoisa joutenolo onkin sitä parasta aikaa kiireisen koulu- ja harrastusjakson vastapainoksi.

(Tekstini on julkaistu kolumnina Salon Seudun Sanomissa 14.7.2016.)






31. toukokuuta 2016

Elämyksellistä aikaa


M
iten on mahdollista että Suomen euroviisuvoitosta on kulunut jo kymmenen vuotta, ja taas eletään kesän kynnyksellä, vaikka juuri äskenhän oli joulu? Ajan nopea kuluminen lienee myös yksi kevään juhlien kestopuheenaiheista. Aikuiset päivittelevät taas kerran lasten uskomattoman nopeaa kasvuvauhtia. Miten aika onkaan rientänyt ristiäisistä rippijuhliin tai ensimmäisistä kevätjuhlista valmistujaisiin.

On totta, että iän karttuessa aika tuntuu suorastaan juoksevan, ja keski-ikäisenä on jo välillä vaikeuksia pysyä vauhdissa mukana. Totuus on kuitenkin se, että kello tikittää samaan tahtiin kuin aina ennenkin, mutta jo 1800-luvun lopulla psykologi William James päätteli, että ulkoinen aika tuntuu kuluvan sitä nopeammin, mitä vähemmän koemme uusia elämyksiä. Näin ajatellen on luonnollista, että ikääntymisen myötä aika vaikuttaa vuosi vuodelta vain kiihtyvän. Vaikka emme voikaan pysäyttää kelloja, meidän on mahdollista vaikuttaa ajan kokemiseen hakeutumalla aktiivisesti uusien kokemusten pariin. Lohdullista, eikö vain.

Kokemus ajasta ja sen kulumisesta on varsin yksilöllinen. Joillekin meistä käsitys nykyhetkestä on hyvin lyhyt, ikään kuin silmänräpäys, toisille taas huomattavasti pidempi. Kykymme arvioida aikaa on riippuvainen muun muassa sisäisen kellomme toiminnasta. Ihmisen sisäisen kellon arvioidaan hidastuvan iän karttuessa, mutta esimerkiksi voimakkaat tunnetilat saavat sen käymään ylikierroksilla. Siksi merkityksellisten muistojen yksityiskohdatkin tuntuvat olevan lähempänä kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Ulkoinen aika kulkee kuitenkin vääjäämättä omaa tasaista tahtiaan, vaikka emme aina halua sitä myöntää. Mitä enemmän jotakin odottaa, sitä hitaammin aika tuntuu matelevan. Kun lapsena laski päiviä jouluaattoon tai edessä olevaan kesälomaan, aika tuntui välillä melkein pysähtyvän. Arki rytmittyi tuolloin usein juuri elämän odotettuihin kohokohtiin ja tärkeisiin rajapyykkeihin, kuten koulujen päättymisiin.

Aikuisena sitä sen sijaan keskittyy huomattavasti helpommin viikosta ja kuukaudesta toiseen samanlaisina toistuviin ja usein harmaisiin ja tylsiin rutiineihin. Iän myötä tulemme myös entistä tietoisemmiksi oman elämämme rajallisuudesta. Aikaresurssien riittämättömyyden pelko saattaa aiheuttaa jopa stressiä. On paineita suoriutua kaikesta mahdollisimman nopeasti. Meillä on siis kiire elää. Vaikka emme voikaan enää palata lapsuuden ja nuoruuden pitkiin kesiin, voimme ainakin yrittää suhtautua jokaiseen ihmiseen, paikkaan ja asiaan samoin kuin pieni lapsi, jolle aivan kaikki on uutta ja ihmeellistä. Näin meillä olisi sitten keinutuolissa paljon mukavaa muisteltavaa.

Kannattaa siis elää mahdollisimman vahvasti juuri tässä ja nyt, mutta odottaa innokkaana sitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Lähdenkin tästä taas istuskelemaan netin ääreen, jospa näkisin edes vilauksen Pullervo-norpasta. Siinä olisikin ainutlaatuista elämystä kerrakseen. Kyllä Saimaan kaunista maisemaa katsellessa mieli lepää ja kiire lakkaa, ainakin hetkeksi.


P.S. Kolumnini on julkaistu Salon Seudun Sanomissa tänään tiistaina 31.5.2016.

Ai niin, bongasin minä sen kivellään köllöttelevän norpankin.




15. huhtikuuta 2016

Katse tulevaisuuteen

Tänään 15. huhtikuuta 2016 tulee kuluneeksi 95 vuotta siitä, kun maassamme vahvistettiin ensimmäinen oppivelvollisuuslaki. Se oli tärkeä virstanpylväs suomalaislasten osaamisen ja sivistyksen edistämisessä. Vuosikymmeniä myöhemmin toteutettu peruskoulu-uudistus mullisti koulutusjärjestelmämme mahdollistaen kansakuntamme koulutustason nopean nousun. Lopulta peruskoulusta tulikin kaikkien koulu, jonka päättötodistuksen saa nykyään lähes 99 prosenttia ikäluokasta. Tänäänkin monet oppivelvolliset opettajineen työskentelevät kouluissamme tulevaisuuteen katsoen, ja toivottavasti ainakin keskimäärin enemmän iloa tuntien kuin pelkästään velvollisuutensa hoitaen.

Syksyllä 2016 voimaan astuva uusi perusopetuksen opetussuunnitelma nojaa vahvasti perinteisiin ja jaloihin sivistystavoitteisiin, joita ainakin retoriikan tasolla korostetaan jopa aiempaa enemmän. Perusopetuksen kuvataan tukevan oppilaiden kasvua ihmisyyteen, jonka keskeisiä elementtejä ovat pyrkimys totuuteen, hyvyyteen ja kauneuteen, oikeudenmukaisuutta ja rauhaa unohtamatta. Olemme tottuneet pitämään peruskouluamme maailman parhaana, ja aivan oikeutetusti. Mutta, miten voimme taata, että meillä on aihetta ylpeyteen vielä huomennakin? Helppoa se ei tule olemaan, sillä hallitus näyttää ohjaavan koulutusjärjestelmämme kehittämistä ennen kaikkea kiristämispolitiikalla kaavaillessaan isoja leikkauksia kaikille koulutusasteille. Ja kärkihankkeet paikkaavat niitä vain osittain. On pelottavaa, että talous on ajanut kansalaisten hyvinvoinnin edelle. Koulutuksesta säästäminen on lyhytnäköistä kriisipolitiikkaa, mutta koulutukseen sijoittaminen olisi puolestaan sekä inhimillisesti että kansantaloudellisesti kannattavaa, myös pitkällä tähtäimellä.

Maailma muuttuu kiihtyvällä vauhdilla, joten koulutuksen on muututtava sen mukana. Siksi opetussuunnitelmia uudistetaan, oppimisympäristöjä monipuolistetaan ja oppijakeskeisiä opetusmenetelmiä kehitetään koulutusasteista riippumatta. Muutosten keskellä sivistyskeskustelu lisääntyy kääntäen huomiota etenkin koulutuksen ja sen tulosten laatuun. Tällaisessa tilanteessa yksilöiden taidoista ja osaamisesta tulee sellaista inhimillistä pääomaa, joka on pohjana koko yhteiskunnan kehitykselle. Suomessa on tänään ja tulevaisuudessa lukuisia sellaisia ammatteja ja töitä, jotka edellyttävät pääsääntöisesti korkeaa koulutusta. Koulutuspolut ovatkin oppivelvollisuuskoulun ensimmäisten vuosikymmenten jälkeen pidentyneet huomattavasti, ja suunta näyttää jatkuvan edelleen.

Peruskoulummekaan tulevaisuutta ei voida tarkastella vain talouden, tuottavuuden ja kilpailukyvyn näkökulmista. Digitalisaatio ja kansainvaellukset pitävät osaltaan hyvin huolen siitä, ettei meillä ole varaa pysähtyä koulutuksen kehittämisen tiellä. Kasvatustieteilijänä toivon, että Suomi –brändi tulee tulevaisuudessakin rakentumaan laadukkaan opetuksen ja koulutuksen varaan. Lapset ja nuoret eivät voi odottaa seuraavaa nousukautta, joten heidän oppimiseensa on panostettava nyt. Heillä on siihen oikeus.

(P.S. Kirjoitukseni on julkaistu kolumnina Salon Seudun Sanomissa 14.4.2016. Tätä postausta varten tekstin ensimmäistä lausetta on hieman editoitu.) 





12. maaliskuuta 2016

Tolkkua päättäjille


H
allitus uhkaa jälleen leikata sieltä, mistä ei pitäisi – eikä itse asiassa olisi edes varaa – leikata. Maksajiksi joutuvat niin eläkeläiset, opiskelijat kuin vammaisetkin. Mikäli hallitus toteuttaa kaavailemansa säästötoimenpiteet, monien vähävaraisten elämä kurjistuu entisestään, ja hyvinvointivaltiomme tulevaisuus näyttää todella epävarmalta. Tuntuu, että päättäjät ovat sulkeneet silmänsä ja korvansa pienen ihmisen ongelmilta.

Siksi tänään 12.3. järjestetäänkin Helsingissä Suurmielenosoitus. Tämän Joukkovoima –mielenosoituksen tarkoituksena on osoittaa, että kestämättömälle leikkauspolitiikalle on etsittävä vaihtoehtoja, jotta eri ihmisryhmien perus- ja ihmisoikeudet voidaan turvata ja estää samalla yhteiskuntamme eriarvoistumisen lisääntyminen. Ihmisten tulee olla tasa-arvoisia lain edessä, joten yhdenkään ihmisryhmän hyvinvoinnin edellytyksistä ei saa tinkiä – ei vaikka talous oli kuinka huonolla tolalla tahansa. On etsittävä inhimillisesti ja eettisesti kestävämpiä ratkaisuja.

Vaikka en yleensä erityisemmin uskokaan mielenosoitusten voimaan, enkä lähtisi torille huutelemaan, marssimisesta nyt puhumattakaan, tämän päivän tapahtumassa pidetään ääntä tärkeiden asioiden puolesta. Onhan se niin, että joukossa on enemmän voimaa kuin yksittäisessä ihmisessä.  Mutta itse kannan korteni kekoon vain tällä kirjoituksella.

Olen luonnollisesti eniten huolissani vammaisten henkilöiden elämään vaikuttavista leikkauksista. On todella huolestuttavaa, että pitkään ja perusteellisesti vammaislainsäädännön  uudistamista pohtineen työryhmän esityksestä poiketen hallitus on nyt esittämässä varsin tuntuvia leikkauksia vammaisten henkilöiden liikkumista tukeviin palveluihin, henkilökohtaiseen apuun sekä asumista tukeviin palveluihin.

Suunnitteilla on saavuttaa säästöjä muun muassa siten, että vammaisten tarvitsemille palveluille asetettaisiin 75 vuoden yläikäraja. Tämä on suorastaan karmaisevaa luettavaa. Paljon ulkopuolista apua päivittäin tarvitsevana vaikeavammaisena ihmisenä en oikein uskalla edes ajatella arkeani tulevaisuudessa, jos kaikki nämä tolkuttomat toimenpiteet toteutuvat. Luojan kiitos, olen vasta neljäkymppinen...

Viime aikoina on jälleen käyty keskusteluja siitä, kuinka esteettömyys tulee kalliiksi, kun vammaiset vaativat muun muassa ”turhan tilavia” kylpyhuoneita. Onpa Helsingin Sanomien mielipidepalstalta ollut vajaa viikko sitten luettavissa myös sosiaalityötä opiskelevien kirjoitus, jonka mukaan sosiaalihuollon tehtäviin kuuluu palveluja, joihin harvalla hyvätuloisellakaan olisi varaa. Tällaisten ilmaisujen, joita voisi kutsua möläytyksiksi, takaa on aistittavissa kateutta siitä, että jotkut ihmiset saavat jotakin liikaa. On suorastaan järjetöntä, että joku voi edes ajatella esimerkiksi avustajien ja apuvälineiden olevan ikään kuin jotakin ylimääräistä.

Liikuntavammaisena en pärjäisi arjessani mitenkään ilman henkilökohtaista apua, siis välttämättömiä apukäsiä ja –jalkoja, ilman pyörätuolia en voisi liikkua metriäkään kodissani enkä sen ulkopuolella. Myös tilavan kylpyhuoneen jokainen sentti on tarpeen, jotta voin huolehtia hygieniastani. Jos tämä on jonkun mielestä luksusta, niin omaa näkemystään kannattaisi todellakin arvioida uudestaan.

Vammaispalveluja tarvitaan, jotta vamma ei estäisi henkilöitä elämästä sellaista elämää, joita he vammattomina eläisivät.  Tässä on kysymys oikeudesta elää ihmisarvoista elämää ikään tai vamman laatuun katsomatta. Vammaisille tarkoitettujen palveluiden tarkoituksena on siis mahdollistaa tavanomaisen arjen sujuminen.

Luksus on vammaispalveluja käyttävien ihmisten elämästä todella kaukana. Ja päättäjien tolkuttomat leikkaussuunnitelmat pitävät valitettavasti huolen siitä, että etenkin monien vaikeasti vammaisten kansalaisten elämä on jatkossakin kaukana edes ns. keskivertoihmisen todellisuudesta. Monet heistä kun voivat sentään yleensä asua ja liikkua miten haluavat. Aika harva vammainen ihminen pystyy samaan tänään – tulevaisuudesta puhumattakaan.  

Siksi toivon päättäjille niin kunnissa kuin yhteiskuntamme ”huipullakin” sekä tahtoa että tolkkua ihmisläheisten, erilaisia ihmisiä ja heidän yksilöllisyyttään arvostavien ratkaisujen löytämiseen. Avainasemassa tässä on mielestäni vammaisjärjestöissä olevan asiantuntemuksen aito kuuleminen.

Tolkuttoman leikkauspolitiikan aika on ehdottomasti ohi.





8. maaliskuuta 2016

Tasa-arvo on ihmisoikeus – kaikille

T
änään vietetään jälleen kansainvälistä naistenpäivää. Nyt vuonna 2016 kyseisen päivän teemana on sukupuolten tasa-arvo vuoteen 2030 mennessä. Paljon työtä vaaditaan, jotta tähän tavoitteeseen voidaan päästä. On murrettava lukuisia taloudellisia, rakenteellisia ja asenteellisia esteitä.

Ajankohtaiset uutiset niin meiltä kuin muualtakin osoittavat valitettavasti sen, että naisiin kohdistuva monimuotoinen syrjintä ja väkivalta ovat edelleen yleisiä. Naisviha näyttää itse asiassa kärjistyneen viime aikoina kiihtyneen maahanmuuttokeskustelun seurauksena. Tuntuu siltä, että tiukassa taloudellisessa tilanteessa aggressiivinen puhe ja yksilöiden oikeuksien kiistäminen muuttuvat entistä hyväksyttävämmiksi. Pahimmillaan netin vihapuheet konkretisoituvat väkivaltaisina tekoina myös virtuaalisen todellisuuden ulkopuolella.  

Tasa-arvo ei ole kuitenkaan vain naisten asia, vaan se kuuluu kaikille sukupuoleen katsomatta. Myöskään esimerkiksi henkilön ikä, syntyperä, sairaus tai vamma ei saisi olla esteenä ihmisten tasa-arvoisuudelle. Näin ollen tasa-arvo tuleekin nähdä ennen kaikkea ihmisoikeuskysymyksenä, jolloin sen toteutumisesta huolehtiminen on kaikkien yhteinen asia. Meidän jokaisen on otettava siitä vastuuta – nyt.

Tänään on aika juhlistaa naisten taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia saavutuksia sekä muistuttaa niistä epäkohdista, joita edelleen yhteiskunnassa kohtaamme.  


Hyvää naistenpäivää jokaiselle naissukupuolen edustajalle!





18. helmikuuta 2016

Tuplatut ilot ja puolitetut surut


Netissä on helppoa lisätä kaverilistalleen vaikka satoja ihmisiä, ja halutessaan tällaisen ”ystävyyden” voi myös lopettaa aivan yhtä helposti, klikkaus riittää. Mutta nettituttavuus on kuitenkin useimmiten varsin kaukana aidosta ystävyydestä. Todellinen ja kestävä ystävyyssuhde vaatii kehittyäkseen aikaa, sillä luottamus toiseen ihmiseen ei synny hetkessä – ei ainakaan enää aikuisiällä. Ystävyys vaatii myös vaivannäköä ja yhteistä tekemistä. Aina ystävyyden ylläpitämiseen ei tarvita edes paljon yhteistä aikaa eikä toisen säännöllistä näkemistä. Tosiystävien kesken kun on mahdollista jatkaa keskustelua siitä, mihin se viimeksi, joskus jopa vuosia sitten, jäi. Aivan kuin olisimme tavanneet toisemme juuri eilen.

Aito ystävyys edellyttää sitoutumista, puolin ja toisin. Hyvän ystävyyden tunnistaakin ennen kaikkea vastavuoroisuudesta. Siinä kuuntelijan ja kertojan roolit vaihtelevat paitsi joustavasti niin myös tasapuolisesti. Jokainen meistä kaipaa välillä olkapäätä, johon nojata. Siten jaksaa itsekin paremmin vuorostaan olla se, johon tukeudutaan silloin, kun apua tarvitaan. Juuri vaikeina hetkinä  ystävyyssuhteen lujuus joutuukin kovimmalle koetukselle. Saattaa käydä niin, että   vastoinkäymisten keskellä osa ihmisistä vain häviää viereltämme. Luotan kuitenkin vahvasti siihen, että oikeat ystävät pysyvät rinnallani, tulee elämässä sitten eteen ihan mitä tahansa. Ja ehkäpä nuo matkan varrella turhiksi tuttaviksi osoittautuneet joutivatkin mennä menojaan. On toki ymmärrettävää, että sanojen löytäminen ei aina ole helppoa, mutta ei niitä välttämättä edes tarvita, neuvoista nyt puhumattakaan. Pelkkä läsnäolo riittää.


Hyvillä ystävillä on tutkitusti monenlaisia myönteisiä terveysvaikutuksia. Jos jo hyvän ystävän ajatteleminen alentaa verenpainetta ja vähentää stressiä, voi vain kuvitella, mitä kaikkea hyvää mukava juttutuokio ystävän kanssa hersyvän naurun kera sitten meille tekeekään. Ei sitä turhaan sanota, että jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Samalla logiikalla ajatellen ystävän kanssa jaettu suru puolittuu. Mitä enemmän elämänkokemusta on karttunut, sitä enemmän olen oppinut arvostamaan aitoa ystävyyttä. Hyvän ystävän seurassa on helppo olla oma itsensä. Hän tuntee minut ja hyväksyy minut juuri tällaisena kuin olen. Vaikka samanhenkisyys on tärkeää, samaa mieltä ei kaikesta sentään onneksi tarvitse olla. Aito ystävyys kestää erimielisyydetkin. Ja sitä paitsi näkökulmien erilaisuus rikastuttaa ajattelua, ja yhteiset muistot kantavat elämässä eteenpäin. 



Yksinäisyyttä on tänä päivänä niin paljon, että olet onnekas, jos sinulla on edes yksi tosiystävä, joka on kiinnostunut siitä, mitä sinulle kuuluu – siis ihan oikeasti. Hän haluaa kohdata sinut aidosti ja on valmis nauramaan ja itkemään kanssasi. Ystävyys ei ole itsestäänselvyys, vaan sitä on vaalittava. Aito ystävä muistaa ystäviään ystävänpäivän jälkeenkin, todellinen ystävyys kun ei katso kalenteria eikä edes kelloa. Aina on aikaa ystäville, joista oikeasti välittää. 






P.S. Kolumnini on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 17.2.2016.

28. tammikuuta 2016

Kuin koiranunta, jos sitäkään

Huone on mukavan viileä, vatsa ei kurni, ja tyynykin on hyvin. Mutta uni ei vain tule. Ei, vaikka väsyttää ihan vietävästi. Olisi pakko nukkua, jotta jaksaisi tarttua huomisen haasteisiin. Tuijotan kattoon ja lasken lampaita. Yritän lukea kirjaa, mutta ajatukset lähtevät juoksemaan omille teilleen. Yön pimeinä tunteina pienet huolet kasvavat helposti suuriksi ja, isotkin ilot kutistuvat pikkuriikkisiksi. On ahdistavaa tuskailla nukkumattomuutta ja tiedostaa se karu totuus, että aamu ja sen mukanaan tuoma herätyskellon pirinä on hetki hetkeltä lähempänä, olen sitten nukkunut kahdeksan tuntia tai ainoastaan kaksi. Pahinta olisi pelätä sitä, ettei uni tule silmään seuraavanakaan yönä. Siksi lohduttaudun sillä tosiasialla, että en ole yksin uniongelmieni kanssa. Moni muukin valvoo.

Uni on ihmiselle välttämätöntä. Hyvä ja riittävä uni on terveytemme ja hyvinvointimme kivijalka. Lähes jokainen meistä on varmasti joskus kokenut, kuinka jo parin huonosti nukutun yön jälkeen keskittymiskyky herpaantuu helpommin, kömpelyys lisääntyy, ärsyyntymiskynnys on matalalla, ja tunteet heilahtavat hetkessä laidasta laitaan. Mutta varsinkin pitkään jatkunutta unettomuutta voidaan pitää todellisena kansanterveydellisenä ongelmana, sillä vaikea univaje altistaa ihmisiä sairauksille ja onnettomuuksille. 

Unentarve ja uniongelmat ovat yksilöllisiä. Siinä missä joku pärjää erinomaisesti vain muutaman tunnin yöunilla, toisen täytyy nukkua kellon ympäri. Osa ihmisistä pystyy nukkumaan kovassakin metelissä, mutta toiset meistä häiriintyvät välillä jopa kellon tikityksestä – yläkerran naapurin kanta-askelista tai lumiauran kolisteluista puhumattakaan. Varmasti jokainen uniongelmien kanssa kamppaileva on kuullut ja kokeillut ne tavallisimmat neuvot, eli syönyt terveellisesti, liikkunut riittävästi ja oikeaan aikaan sekä välttänyt stressiä, mutta kaikkien ongelmien ratkaisijoiksi niistä ei ole. Nukahtamisvaikeudet ja unen keskeytymiset kun voivat johtua mitä erilaisimmista syistä. Koliikkivauva valvottaa vanhempiaan, äänekkäästi kuorsaava mies vaimoaan tai uliseva koira emäntäänsä. Saattaa olla, että vähäuninen vanhus on herännyt jo kauan ennen lehdenjakajan tuloa. 

Tunnistan olevani herkkäuninen, mutta krooniselta unettomuudelta olen onneksi toistaiseksi välttynyt, ja uniongelmani ovat luonteeltaan lieviä ja satunnaisia. Olen iloinen asuessani nyt hissittömässä talossa, sillä aiempi jokaöinen kolina oli todellinen painajainen koiranunta nukkuvalle. Yksi yleisimmistä uneni häiritsijöistä on aika ajoin taivaalla loistava täysikuu, jonka aikaan tunnen olevani usein ihan kuutamolla. Ja silloin aamuisin peilistä katsookin panda. 

Pillereistä en ole apua etsinyt, mutta monet ovat niin tehneet, tutkimusten mukaan suuri osa vieläpä turhaan. Tulevaisuudessa unettomuuden lääkkeettömät hoidot tulevatkin yleistymään. Yritän iltaisin ajatella, että uni tulee sitten, kun on tullakseen. En pyöri sängyssä unentuloa murehtien, vaan teen jotain muuta. Ja lopulta nukahdan. 


P.S. Kolumnini on julkaistu Salon Seudun Sanomissa 28.1.2016.