31. toukokuuta 2016

Elämyksellistä aikaa


M
iten on mahdollista että Suomen euroviisuvoitosta on kulunut jo kymmenen vuotta, ja taas eletään kesän kynnyksellä, vaikka juuri äskenhän oli joulu? Ajan nopea kuluminen lienee myös yksi kevään juhlien kestopuheenaiheista. Aikuiset päivittelevät taas kerran lasten uskomattoman nopeaa kasvuvauhtia. Miten aika onkaan rientänyt ristiäisistä rippijuhliin tai ensimmäisistä kevätjuhlista valmistujaisiin.

On totta, että iän karttuessa aika tuntuu suorastaan juoksevan, ja keski-ikäisenä on jo välillä vaikeuksia pysyä vauhdissa mukana. Totuus on kuitenkin se, että kello tikittää samaan tahtiin kuin aina ennenkin, mutta jo 1800-luvun lopulla psykologi William James päätteli, että ulkoinen aika tuntuu kuluvan sitä nopeammin, mitä vähemmän koemme uusia elämyksiä. Näin ajatellen on luonnollista, että ikääntymisen myötä aika vaikuttaa vuosi vuodelta vain kiihtyvän. Vaikka emme voikaan pysäyttää kelloja, meidän on mahdollista vaikuttaa ajan kokemiseen hakeutumalla aktiivisesti uusien kokemusten pariin. Lohdullista, eikö vain.

Kokemus ajasta ja sen kulumisesta on varsin yksilöllinen. Joillekin meistä käsitys nykyhetkestä on hyvin lyhyt, ikään kuin silmänräpäys, toisille taas huomattavasti pidempi. Kykymme arvioida aikaa on riippuvainen muun muassa sisäisen kellomme toiminnasta. Ihmisen sisäisen kellon arvioidaan hidastuvan iän karttuessa, mutta esimerkiksi voimakkaat tunnetilat saavat sen käymään ylikierroksilla. Siksi merkityksellisten muistojen yksityiskohdatkin tuntuvat olevan lähempänä kuin ne todellisuudessa ovatkaan. Ulkoinen aika kulkee kuitenkin vääjäämättä omaa tasaista tahtiaan, vaikka emme aina halua sitä myöntää. Mitä enemmän jotakin odottaa, sitä hitaammin aika tuntuu matelevan. Kun lapsena laski päiviä jouluaattoon tai edessä olevaan kesälomaan, aika tuntui välillä melkein pysähtyvän. Arki rytmittyi tuolloin usein juuri elämän odotettuihin kohokohtiin ja tärkeisiin rajapyykkeihin, kuten koulujen päättymisiin.

Aikuisena sitä sen sijaan keskittyy huomattavasti helpommin viikosta ja kuukaudesta toiseen samanlaisina toistuviin ja usein harmaisiin ja tylsiin rutiineihin. Iän myötä tulemme myös entistä tietoisemmiksi oman elämämme rajallisuudesta. Aikaresurssien riittämättömyyden pelko saattaa aiheuttaa jopa stressiä. On paineita suoriutua kaikesta mahdollisimman nopeasti. Meillä on siis kiire elää. Vaikka emme voikaan enää palata lapsuuden ja nuoruuden pitkiin kesiin, voimme ainakin yrittää suhtautua jokaiseen ihmiseen, paikkaan ja asiaan samoin kuin pieni lapsi, jolle aivan kaikki on uutta ja ihmeellistä. Näin meillä olisi sitten keinutuolissa paljon mukavaa muisteltavaa.

Kannattaa siis elää mahdollisimman vahvasti juuri tässä ja nyt, mutta odottaa innokkaana sitä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Lähdenkin tästä taas istuskelemaan netin ääreen, jospa näkisin edes vilauksen Pullervo-norpasta. Siinä olisikin ainutlaatuista elämystä kerrakseen. Kyllä Saimaan kaunista maisemaa katsellessa mieli lepää ja kiire lakkaa, ainakin hetkeksi.


P.S. Kolumnini on julkaistu Salon Seudun Sanomissa tänään tiistaina 31.5.2016.

Ai niin, bongasin minä sen kivellään köllöttelevän norpankin.