23. marraskuuta 2016

Yksinäisyys – yhteinen ongelmamme


Y

hteiskunnallinen eriarvoisuus synnyttää yksinäisyyttä, ja yksinäisyys synnyttää monenlaisia vajeita ihmisten hyvinvointiin ja terveyteen, jotka sitten muuntuvat eriarvoisuudeksi yksilön toimintakyvyissä ja elämänmahdollisuuksissa. Juho Saaren (2016a) mukaan meidän suomalaisten todellisen perusturvan voidaankin katsoa olevan toisissa ihmisissä, jotka vaikeina aikoina kannattelevat meitä ja hyvinä aikoina iloitsevat kanssamme. Näin ollen yksinäisyys voidaan nähdä perusturvassa olevana vuotavana haavana ja ammottavana aukkona.
Läheisten, merkityksellisten ja luottamuksellisten ihmissuhteiden puuttuminen eli ”ystävättömyys” johtaa emotionaaliseen yksinäisyyteen. Sosiaalisen yksinäisyyden tunne puolestaan syntyy siitä, ettei yksilöllä ole hyvin toimivia ja hänen sosiaaliset tarpeensa täyttäviä verkostoja, joita voi löytää vaikkapa koulusta, työpaikalta, asuinalueelta tai netistä. Tuolloin ihminen kokee olevansa poissuljettu ja ulkopuolinen, joskus peräti muille näkymätön.  Yksinäisyyden muodoista emotionaalinen yksinäisyys on pitkällä tähtäimellä haitallisempaa, sillä siihen liittyy usein varsin voimakasta ahdistusta ja levottomuutta, ja se on sosiaalista yksinäisyyttä useammin yhteydessä myös erilaisiin mielenterveydellisiin ongelmiin. Kaikenlainen yksinäisyys aiheuttaa muun muassa tarkoituksettomuuden ja alemmuuden tunteita, ikävystymistä, itseluottamuksen menettämistä ja syrjäytymisen kokemista. (Junttila 2016.)
Kun yksinäisyyttä tarkastellaan, tulee kuitenkin aina muistaa se, että kysymys on subjektiivisesta asiasta. Se, minkä joku kokee yksinäisyydeksi, saattaa toiselle ollakin vain kaivattua yksin olemista. Junttilan (2016) mukaan koettu yksinäisyys kumpuaa siten enemmänkin laadullisista kuin määrällisistä puutteista ihmissuhteissa. Näin ollen joillekin riittää mainiosti yksi todellinen ystävä, siinä missä joku kokee olevansa yksinäinen kymmenien kavereiden ympäröimänä.

Vaikka yksinäisyys onkin yhteiskunnallinen ilmiö, Lagus ja Honkela (2016) ovat sitä mieltä, että yksinäisyyden kahleista vapautuminen on kuitenkin viime kädessä yksilön omissa käsissä ja kiinni hänen tekemistään valinnoista. Yksinäisyydestä on siis mahdollista selvitä, mutta haasteen ratkaiseminen riippuu sekä omaehtoisista että ulkoisista tekijöistä. Jos yksinäisyydestä on tullut pitkäkestoinen, yksilön sisälle linnoittautunut ja hänen identiteettiään määrittävä mielen sisäinen rakenne, on sillä taipumus pysyä, vaikka ihmissuhteet ja ympäristöt muuttuvatkin.  On ymmärrettävää, että sen murtaminen ei enää onnistukaan ihan hetkessä, eikä edes kevyesti.
Professori Juho Saari (2016b.) peräänkuuluttaa tutkijoiden vastuuta siitä, että yhteiskuntamme institutionaalista rakennetta uudistetaan siten, että yksinäisyys vähenee ja sitä voidaan ehkäistä. Tämä rakentaisi hänen mukaansa meille sitä perusturvaa, jonka varassa voimme elää myös tulevissa myrskyissä.


(Kuva: Pixabay)

Ihan yksin ei pärjää meistä kukaan,
siksi jokaisella on tarve päästä joukkoon mukaan.

Kenenkään ei ole hyvä kulkea aina yksin,
vaan edes joskus jonkun kanssa vieretyksin.
On yksinolo varsin arvokasta,
mutta yksinäisyys kovin haitallista.

Pidetään siis toisistamme huolta,
yhdessä on helpompi kokea myös elämän
varjoisampaa puolta.


P.S. A2:n Yksinäisyys -illassa pohditaan tänään klo 21.30 alkaen, mitä tälle vakavalle kansantaudillemme voitaisiin tehdä.

(Huom. Artikkelit, joihin kirjoituksessa viittaan ovat peräisin Juho Saaren vuonna 2016 toimittamasta teoksesta
Yksinäisten Suomi. Ja runon olen kirjoittanut juuri tätä postausta varten.)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti