12. joulukuuta 2016

Yhdenvertaisuus -  vammaisten ihmisten ikuinen unelma?  




U

usi yhdenvertaisuuslaki (1325/2014) on ollut voimassa nyt vajaan kahden vuoden ajan. Se tarjoaa hyvän muodollisen suojan erilaisissa syrjintätilanteissa. Hyvää on etenkin se, että yhdenvertaisuuden edistämisvelvoitteet ovat nyt entistä laajempia ja koskevat tänä päivänä niin viranomaisia, koulutuksen järjestäjiä kuin työnantajiakin.

Tänään julkistetussa yhdenvertaisuusvaltuutetun selvityksessä (2016, 44) todetaan positiivisesti, että uusi yhdenvertaisuuslakimme on olennaisesti lisännyt mahdollisuuksia puuttua yksilöiden kokemaan huonompaan kohteluun, joka kohdistuu heidän henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa. Mutta samalla esitetään kuitenkin aiheellisesti huoli siitä, että yhteiskunnan ilmapiiri on koventunut, mikä näkyy muun muassa vähemmistöön kuuluvien ihmisten turvallisuuteen ja henkilökohtaiseen koskemattomuuteen liittyvien loukkausten lisääntymisenä.  Onkin hyvä muistaa, että vaikka päähuomio yhdenvertaisuuslain soveltamisessa on kiinnittynyt siihen, etteivät viranomaiset, koulutuksen, tavaroiden ja palveluiden tarjoajat ja työnantajat syrjisi ketään, ulottuu laki myös yksityishenkilöiden välisiin häirintä- ja syrjintätilanteisiin.

”Vammaisena olen toisen luokan kansalainen” – Selvitys vammaisten syrjintäkokemuksista arjessa” on kokonaisuudessaan varsin karua luettavaa. Siitäkin huolimatta, ettei vammaisten henkilöiden kokeman syrjinnän yleisyys minua suuremmin yllättänytkään. Sen sijaan olen huolissani erityisesti siitä, että vain pieni osa syrjintätapauksista ilmoitetaan eteenpäin. Yleisin selitys ilmoittamatta jättämiselle näyttää olevan se, että luottamuspulan vuoksi asialle ei uskota tehtävän mitään, vaikka siitä kerrottaisiinkin.  Mielestäni on suorastaan hälyttävää, että verkkokyselyyn vastanneiden kokemusten mukaan kaikkein huonoin asenneilmapiiri vammaisia kohtaan on työpaikoilla. Myönteisimmin vammaisin ihmisiin suhtaudutaan puolestaan vastaajien näkemyksen mukaan kolmannella sektorilla eli yhdistyksissä ja järjestöissä. (Yhdenvertaisuusvaltuutettu 2016, 47.)

Tuore selvitys osoittaa myös sen, että normaalia näyttää yhteiskunnassamme olevan edelleen se, että vamman omaavat ihmiset ovat joko työttömänä tai eläkkeellä, ja työssäkäyvät vammaiset ovat puolestaan poikkeuksia (Yhdenvertaisuusvaltuutettu 2016, 101). Tämä on todella valitettavaa muun muassa siksi, että monet vammaiset ovat korkeasti koulutettuja ja työkykyisiä ja nimenomaan opiskelun ja työelämään osallistumisen kautta heillä olisi mahdollisuus päästä kiinni normaaliin elämään.  Vaikka kohtuullisiin mukautuksiinkin on ollut oikeus jo pitkään, ne eivät edelleenkään aina toteudu parhaalla mahdollisella tavalla.

Selvityksen keskeisen sanoman voisi tiivistää toteamalla, että vammaisten ihmisten oikeudet Suomessa ovat muodollisesti hyvät, mutta matkaa vammaisten ihmisten yhdenvertaiseen osallistumiseen ja asemaan yhteiskunnassamme on vielä – eikä tuo matka ole lyhyt. Vammaiset kun kokevat tänä päivänä syrjintää arjessa monilla elämän osa-alueilla; työnhausta työntekoon ja sähköisten palvelujen käyttämiseen. Tämä ikävä tosiasia ilmenee hyvin myös seuraavasta sitaatista:

”Kärjistetysti voi todeta, että joka kerta, kun vammainen ihminen on vuorovaikutuksessa ympäristön tai ihmisten kanssa, hän voi saada osakseen kohtelua, joka asettaa hänet epäsuotuisampaan asemaan kuin vammattomat ihmiset ” (Yhdenvertaisuusvaltuutettu 2016, 45). Ja ikävä kyllä, tämä kärjistys on usein täyttä totta.

Ennen kaikkea Suomessa vallitseva asenneilmapiiri kaipaisi todellista muutosta, sillä se estää usein oikeuksien toteutumisen arjen tasolla. Osalla ihmisistä on tarkoituksellisesti negatiiviset asenteet vammaisia henkilöitä kohtaan, mutta osalla kysymys on varmasti enemmänkin tiedon tai ymmärryksen puutteesta. Tiedon jakamista kannattaa siis edelleen jatkaa. Lisäksi olisi tarpeen lisätä oikeusapukeinojen käyttämistä, jotta saisimme myös entistä enemmän seuraamuksia oikeuksien loukkauksista. (Yhdenvertaisuusvaltuutettu 2016, 100.)

Asennekasvatustyötä on tehty jo vuosikymmeniä, mutta tulokset ovat toistaiseksi jääneet melko vaatimattomiksi. Se, millaisen kuvan media meistä vammaisista antaa on kiinnostava kysymys myös asenteiden muuttamisen näkökulmasta. Esitetäänkö meidät ennen kaikkea vammaisina ja esimerkiksi ”kalliiden esteettömyysratkaisujen vaatijoina”, vai voisimmeko esiintyä mediassa eri alojen asiantuntijoina ja asiamme osaavina ammattilaisina? Auttaisiko tämä mediassa näkyvien roolien monipuolistuminen myös siihen, että meidät opittaisiin kohtaamaan nykyistä paremmin veronmaksajina, asiakkaina, kuluttajina ja aktiivisina toimijoina. Jotta näin voisi olla, tarvitaan enemmän aitoja kohtaamisia, tosiasiallista näkyväksi tulemista ja mukana olemista.

Me vammaiset emme saa alistua toisen luokan kansalaisiksi. Perus- ja ihmisoikeudet kuuluvat myös meille. Siksi emme voi sulkea silmiämme, kun kohtaamme syrjintää. Jokaisella meistä on annettavaa yhteiskunnalle, joten taistelkaamme rohkeasti ja väsymättömästi oikeuksiemme ja yhdenvertaisuuden puolesta.
Kuva: Pixabay





 


8. joulukuuta 2016

Hyvää Jean Sibeliuksen ja suomalaisen musiikin päivää!


Tänään on jälleen aihetta liputukseen, onhan kansallissäveltäjämme Jean Sibeliuksen syntymäpäivä ja samalla suomalaisen musiikin päivä. Musiikki on ollut minulle luonnollinen ja tärkeä osa elämääni niin kauan kuin muistan. Eipä taida vuodessa olla montaakaan päivää, jolloin en musiikkia vähintäänkin kuuntelisi. Kirjoittaminenkin sujuu yleensä huomattavasti paremmin musiikin soidessa taustalla.

Sibeliuksen tuotannosta ehdoton suosikkini on oikeastaan aina ollut Finlandia-hymni. Se sopisi mielestäni kansallislauluksemme huomattavasti Maamme-laulua paremmin, vaikka huomattavasti vaativampi laulettava onkin. Finlandiassa nyt vain on sitä jotakin!

Oheisessa kuvassa komeileva Helsingin Töölössä sijaitseva Sibelius-monumentti oli lapsen silmiin varsin vaikuttava veistos. Siihen liittyy itselläni mukava muisto - yksi niistä harvoista Lastenlinnan kuntoutusjaksojen ajoilta. Oli jännittävää huhuilla noihin "isoihin pilleihin" päin, kun kaikui niin hienosti.

Finlandia-hymnin ohella Valse triste on suurimpia suosikkejani Sibeliuksen tuotannosta. Surullisesta taustastaan huolimatta tämä kaunis sävelmä on jollain tavalla myös lohdullinen. Voit kuunnella sen tästä

Kuva: Pixabay


6. joulukuuta 2016

Onnea 99-vuotiaalle Suomelle!


On Suomi sinivalkoinen,
maa hohtavien hankien
ja tuhansien järvien.

Ei ole maata kauniimpaa,
kuin on tää pieni korpimaa.
On pellot täällä nousseet soista.
Oletkos muualla nähnyt moista!

On suomalainen sisu suuri, roima,
se on meitä eteenpäin vievä voima.

Kiitos veteraanien,
on Suomi tänään itsenäinen
ja lippumme sinivalkoinen.




3. joulukuuta 2016

Kohti parempaa huomista - toivottavasti

Meille suomalaisille vammaisille tämä päivä, 3. joulukuuta 2016,  on historiallinen, sillä nyt on ensimmäinen kansainvälinen  vammaisten päivä, jolloin YK:n vammaisten ihmisten oikeuksia koskeva yleissopimus on ratifioitu myös Suomessa.

Kyseisessä sopimuksessa säädetään muun muassa esteettömyydestä ja saavutettavuudesta, jotka liittyvät olennaisesti erilaisten ihmisten osallistumismahdollisuuksiin ja osallisuuden kokemiseen. Niiden tulee puolestaan läpäistä kaikki elämän osa-alueet, kuten esimerkiksi opiskelu, työnteko ja vapaa-ajan harrastukset. Eikä osallisuutta ihmistä itseään koskevassa päätöksenteossakaan sovi myöskään unohtaa.

Vammaisten ihmisoikeuksien toteutuminen on tänään toki huomattavasti paremmalla tolalla kuin vaikkapa vielä viisikymmentä vuotta sitten, mutta parannettavaa riittää edelleen. Eri tavoin vammaiset kansalaiset kun kohtaavat  tänäänkin  usein syrjintää arjessaan, vaikka vammaisuus ei hyväksyttävä syrjintäperuste onneksi enää olekaan. Ja ikävä kyllä myös vammaisiin ihmisiin kohdistuva vihapuhe näyttää yleistyneen yhteiskunnassamme.


Suuri osa vammaisista ihmisistä elää Suomessakin joko köyhyysrajan alapuolella tai aivan sen tuntumassa. Osittain tämä selittynee sillä, että monet korkeasti koulutetutkin vammaiset henkilöt jäävät edelleen työmarkkinoiden ulkopuolelle, vaikka taitoa ja tahtoa työntekoon olisi. Työelämässä vallitseva asenneilmapiiri vaatisi suuria muutoksia, jotta vammaisten osuus työllisistä tulisi oleellisesti kasvamaan lähivuosien aikana.

Meidän tulee siis rohkeasti pitää kiinni omista oikeuksistamme ja vaatia tarvittaessa myös muutosta. Emmehän ole ihmisinä alempiarvoisia vammattomiin verrattuna, vaikka tällaiseen oletukseen ja siitä aiheutuviin käytäntöihin usein eri yhteyksissä saatamme törmätäkin. Jospa vamma opittaisiin vielä joskus näkemään aidosti vain yhtenä osana yksilöä, kenties jopa hänen vahvuutenaan. Silloin  
ihmisten moninainen erilaisuus voisi todella rikastuttaa elämäämme, ja jokainen meistä tulisi nähdyksi ja kohdelluksi ensisijaisesti ihmisenä.

Seuraavan runoni myötä haluan toivottaa oikein hyvää vammaisten päivää, ja olkoon huominen vielä tätä päivääkin parempi...


En ole joutunut pyörätuoliin,
vaan oikeastaan päässyt siihen.

Pyörätuoli on minulle
välttämätön apuväline,
itsenäisen liikkumisen mahdollistaja
– ei älyn puutteen osoittaja!

En ole pyörätuoliin sidottu,
vaikka en luopuisikaan
”mersustani” mistään hinnasta.

Minun kun ei tarvitse
koskaan tapella
vapaasta istumapaikasta.

Eri asia on sitten se,
mitä näen ja kuulen invapaikalta.






2. joulukuuta 2016

Matkalla minuiksi – yksin ja yhdessä


O

nko elämässä oikeastaan mitään tärkeämpää kuin löytää itsensä eli tulla siksi, joka on, pohtivat tuoreessa kirjassaan, Minuiksi – Löytöretkiä henkiseen kasvuun, Tommy Hellsten ja Tiina Tuomikoski. Aika oikeassa he taitavat ollakin, sillä vasta tuntemalla itsemme voimme elää sitä elämää, jota varten olemme tänne maailmaan syntyneet. Onkin varsin aiheellista kysyä, kenen elämää oikeastaan elämme, jos emme tiedä keitä olemme.
Jokainen meistä muodostaa käsityksen itsestään lapsuuden vuorovaikutussuhteissa. Niinpä silloin olisi ensiarvoisen tärkeää tulla kohdatuksi ja hyväksytyksi jo pienestä pitäen kaikkine tarpeineen ja tunteineen. Määritämme nimittäin omaa arvoamme suurelta osin juuri sen perusteella, miten toiset ihmiset meihin suhtautuvat ja meidät hyväksyvät. Jos yksilö ei tule jostakin syystä lapsena aidosti nähdyksi sellaisena kuin hän on, on vaarana että hän jää ikään kuin psyykkisesti syntymättä, ja hänestä  saattaa tulla sivustakatsoja omassa elämässään, ja tällöin ihminen alkaa etsiä identiteettiään itsensä ulkopuolelta (Hellsten & Tuomikoski 2016).

Tähän seikkaan olen törmännyt myös omassa tekeillä olevassa väitöstutkimuksessani, kun tarkastelen CP-vamman hyväksymistä identiteetin osaksi. Hyväksyvässä ja rakastavassa ympäristössä synnynnäisen liikuntavamman hyväksyminen osaksi persoonaa ja elämää ei ole välttämättä lainkaan vaikeaa, mutta vähemmän avoimessa ja vammaisuutta jopa salailevassa ympäristössä kasvanut yksilö voi joutua kulkemaan jopa vuosikymmenten vaikean matkan itsensä ja oman vammansa aitoon hyväksymiseen. Tie ”vammaistumiseen” voi siis pahimmillaan olla todella kivikkoinen. Vammaisuuden kontekstissa juuri hyväksytyksi tulemisen kokemus ja omien voimavarojen tunnistaminen ovat keskeisiä tekijöitä voimaantumisprosessissa.

Elämä voidaan Tommy Hellstenin mukaan (2016) nähdä matkana minuuteen. Vaikka eri matkoilla olisikin monenlaisia yhteisiä piirteitä, jokainen elämäntarina on kuitenkin ainutkertainen. Jokainen ihminen kulkee siis omaa polkuaan ja meidän on ikään kuin suostuttava sille näyttämölle, jonka elämä juuri meidän eteemme tuo. Oma matkansa vertaaminen toisten matkoihin on suorastaan järjetöntä. Se ei polkuamme helpommaksi muuta – pikemminkin päinvastoin.
Vaikka elämme elämäämme yhdessä toinen toistemme kanssa, elämme sitä samalla myös aivan yksin. Hellstenin (2016) mukaan näyttääkin jopa siltä, että mitä syvemmälle kasvuun uskaltaudumme, sitä yksinäisemmiksi tulemme. Kasvu voisi hänen mielestään kenties ollakin juuri omaan yksinäisyyteensä uskaltautumista. Jos ihminen ei uskalla olla yksin ja erillinen, hänen minuutensa kehittyminen vaarantuu. Mutta erillisyys on mahdollista vain, jos koemme, yhteyttä toisiin ihmisiin. Tämä merkitsee ennen kaikkea turvaa antavan rakkauden kokemista. Juuri rakkaus antaa meille mahdollisuuden olla heikko ja haavoittuva. Ja todellinen vahvuutemme voi syntyä vain heikkouden kohtaamisen ja sen hyväksymisen kautta. Se, että tunnemme itsemme kaikkine heikkouksinemme ja vahvuuksinemme on todellista nöyryyttä, sanoo Hellsten.

Häpeä on voimakkaasti läsnä useissa tutkimissani elämäntarinoissa. Se oli itselleni hieman yllättävä ”löydös”. Minun on vaikea ymmärtää, miksi vammaa hävetään ja sitä halutaan mahdollisuuksien mukaan peitellä eikä siitä haluta edes puhua avoimesti. Toki pienen tai ulospäin näkymättömän vamman kohdalla tällainen piilottelu saattaa onnistuakin, mutta silti. Olisihan se kätevää, jos oman pyörätuolinsa voisi ainakin silloin tällöin piilottaa, sillä ehkä silloin kanssakulkijoiden olisi helpompi nähdä ihminen vamman takana, eikä pelkästään erilaisuutta korostavaa apuvälinettä. Monille vammattomille ihmisille jopa pyörätuolilla liikkuminen kun on niin outo asia, että se aiheuttaa edelleen paljon hämmennystä – pelkoakin. Onneksi aidoissa ihminen ihmiselle -kohtaamisissa näitä tunteita voidaan kuitenkin vähentää. Samalla mahdolliset ennakkoluulotkin saavat kyytiä.
Tommy Hellsten (2016) toteaa kuvaavasti, että häpeä muuttaa heikkouden huonoudeksi ja inhimillisyyden epäonnistumiseksi. Häpeä täyttää rakkauden puutteen aiheuttaman tyhjiön sekä salamannopeasti että salakavalasti. Hänen mukaansa häpeä on inhimillisistä kokemuksista kaikkein tuhoisin, se kun vaurioittaa ihmisarvoamme. Toisin kuin rakkaus, häpeä vie identiteettimme, olemme vain epäihmisiä – emme ketään. Häpeä luo hylkäämisen kokemuksen, jonka seurauksena minusta tulee joku muu. Tällöin koemme olevamme ulkopuolisia ja vailla yhteyttä toisiin ihmisiin. Häpeä vie elämältä tarkoituksen ja merkityksellisyyden tunteen, joten häpeää voi kutsua jopa kuoleman esiasteeksi. Se vie elämänilon ja riemun sekä nujertaa intuition ja luovuuden. Mutta lohdullista kuitenkin on, että häpeän kokeminen on merkki myös syntymisestä omaksi itseksemme. (Hellsten 2016.)

Kukaan meistä ei kuitenkaan selviä tästä muutosmatkastaan yksin, vaan tämä matka on Tommy Hellstenin (2016) mukaan mahdollista kulkea vain rakastettuna, tuettuna ja kannustettuna. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Meidän on siis jaettava haavoittuvuutemme toinen toistemme kanssa. Vamman omaavien ihmisten kohdalla tässä korostuu vertaistuen merkitys. On helpompaa avautua ongelmistaan sellaisille, jotka ovat kokeneet samoja asioita ja käyneet läpi samanlaisia tunteita. Emme voi kuitenkaan eristäytyä vain kaltaistemme seuraan.
Meidän jokaisen on hyvä muistaa, että yhteiskuntamme on tarkoitettu meille kaikille ominaisuuksiimme katsomatta, vaikka rakennetun ympäristön monimuotoiset esteet ja haluttomuus niiden poistamiseksi eivät sitä toki viestikään.  Totuus on kuitenkin se, että vain yhdessä – vammaiset ja vammattomat tasavertaisina rinnakkain eläen, osallistuen  ja toimien, voimme kasvaa sellaisiksi ihmisiksi, jollaisiksi kukin meistä on tarkoitettu - eli ainutkertaisiksi ja arvostetuiksi minuiksi. Ja vain yhdessä olemme me.
Kuva: Pixabay

"Kasvumme on jatkuvaa liikettä kohti heikkouttamme ja sen hyväksymistä” (Hellsten 2016).



KIRJALLISUUS:

Hellsten, T. & Tuomikoski, T. (toim.). 2016. Minuiksi – Löytöretkiä henkiseen kasvuun. Helsinki: Kirjapaja.