2. joulukuuta 2016

Matkalla minuiksi – yksin ja yhdessä


O

nko elämässä oikeastaan mitään tärkeämpää kuin löytää itsensä eli tulla siksi, joka on, pohtivat tuoreessa kirjassaan, Minuiksi – Löytöretkiä henkiseen kasvuun, Tommy Hellsten ja Tiina Tuomikoski. Aika oikeassa he taitavat ollakin, sillä vasta tuntemalla itsemme voimme elää sitä elämää, jota varten olemme tänne maailmaan syntyneet. Onkin varsin aiheellista kysyä, kenen elämää oikeastaan elämme, jos emme tiedä keitä olemme.
Jokainen meistä muodostaa käsityksen itsestään lapsuuden vuorovaikutussuhteissa. Niinpä silloin olisi ensiarvoisen tärkeää tulla kohdatuksi ja hyväksytyksi jo pienestä pitäen kaikkine tarpeineen ja tunteineen. Määritämme nimittäin omaa arvoamme suurelta osin juuri sen perusteella, miten toiset ihmiset meihin suhtautuvat ja meidät hyväksyvät. Jos yksilö ei tule jostakin syystä lapsena aidosti nähdyksi sellaisena kuin hän on, on vaarana että hän jää ikään kuin psyykkisesti syntymättä, ja hänestä  saattaa tulla sivustakatsoja omassa elämässään, ja tällöin ihminen alkaa etsiä identiteettiään itsensä ulkopuolelta (Hellsten & Tuomikoski 2016).

Tähän seikkaan olen törmännyt myös omassa tekeillä olevassa väitöstutkimuksessani, kun tarkastelen CP-vamman hyväksymistä identiteetin osaksi. Hyväksyvässä ja rakastavassa ympäristössä synnynnäisen liikuntavamman hyväksyminen osaksi persoonaa ja elämää ei ole välttämättä lainkaan vaikeaa, mutta vähemmän avoimessa ja vammaisuutta jopa salailevassa ympäristössä kasvanut yksilö voi joutua kulkemaan jopa vuosikymmenten vaikean matkan itsensä ja oman vammansa aitoon hyväksymiseen. Tie ”vammaistumiseen” voi siis pahimmillaan olla todella kivikkoinen. Vammaisuuden kontekstissa juuri hyväksytyksi tulemisen kokemus ja omien voimavarojen tunnistaminen ovat keskeisiä tekijöitä voimaantumisprosessissa.

Elämä voidaan Tommy Hellstenin mukaan (2016) nähdä matkana minuuteen. Vaikka eri matkoilla olisikin monenlaisia yhteisiä piirteitä, jokainen elämäntarina on kuitenkin ainutkertainen. Jokainen ihminen kulkee siis omaa polkuaan ja meidän on ikään kuin suostuttava sille näyttämölle, jonka elämä juuri meidän eteemme tuo. Oma matkansa vertaaminen toisten matkoihin on suorastaan järjetöntä. Se ei polkuamme helpommaksi muuta – pikemminkin päinvastoin.
Vaikka elämme elämäämme yhdessä toinen toistemme kanssa, elämme sitä samalla myös aivan yksin. Hellstenin (2016) mukaan näyttääkin jopa siltä, että mitä syvemmälle kasvuun uskaltaudumme, sitä yksinäisemmiksi tulemme. Kasvu voisi hänen mielestään kenties ollakin juuri omaan yksinäisyyteensä uskaltautumista. Jos ihminen ei uskalla olla yksin ja erillinen, hänen minuutensa kehittyminen vaarantuu. Mutta erillisyys on mahdollista vain, jos koemme, yhteyttä toisiin ihmisiin. Tämä merkitsee ennen kaikkea turvaa antavan rakkauden kokemista. Juuri rakkaus antaa meille mahdollisuuden olla heikko ja haavoittuva. Ja todellinen vahvuutemme voi syntyä vain heikkouden kohtaamisen ja sen hyväksymisen kautta. Se, että tunnemme itsemme kaikkine heikkouksinemme ja vahvuuksinemme on todellista nöyryyttä, sanoo Hellsten.

Häpeä on voimakkaasti läsnä useissa tutkimissani elämäntarinoissa. Se oli itselleni hieman yllättävä ”löydös”. Minun on vaikea ymmärtää, miksi vammaa hävetään ja sitä halutaan mahdollisuuksien mukaan peitellä eikä siitä haluta edes puhua avoimesti. Toki pienen tai ulospäin näkymättömän vamman kohdalla tällainen piilottelu saattaa onnistuakin, mutta silti. Olisihan se kätevää, jos oman pyörätuolinsa voisi ainakin silloin tällöin piilottaa, sillä ehkä silloin kanssakulkijoiden olisi helpompi nähdä ihminen vamman takana, eikä pelkästään erilaisuutta korostavaa apuvälinettä. Monille vammattomille ihmisille jopa pyörätuolilla liikkuminen kun on niin outo asia, että se aiheuttaa edelleen paljon hämmennystä – pelkoakin. Onneksi aidoissa ihminen ihmiselle -kohtaamisissa näitä tunteita voidaan kuitenkin vähentää. Samalla mahdolliset ennakkoluulotkin saavat kyytiä.
Tommy Hellsten (2016) toteaa kuvaavasti, että häpeä muuttaa heikkouden huonoudeksi ja inhimillisyyden epäonnistumiseksi. Häpeä täyttää rakkauden puutteen aiheuttaman tyhjiön sekä salamannopeasti että salakavalasti. Hänen mukaansa häpeä on inhimillisistä kokemuksista kaikkein tuhoisin, se kun vaurioittaa ihmisarvoamme. Toisin kuin rakkaus, häpeä vie identiteettimme, olemme vain epäihmisiä – emme ketään. Häpeä luo hylkäämisen kokemuksen, jonka seurauksena minusta tulee joku muu. Tällöin koemme olevamme ulkopuolisia ja vailla yhteyttä toisiin ihmisiin. Häpeä vie elämältä tarkoituksen ja merkityksellisyyden tunteen, joten häpeää voi kutsua jopa kuoleman esiasteeksi. Se vie elämänilon ja riemun sekä nujertaa intuition ja luovuuden. Mutta lohdullista kuitenkin on, että häpeän kokeminen on merkki myös syntymisestä omaksi itseksemme. (Hellsten 2016.)

Kukaan meistä ei kuitenkaan selviä tästä muutosmatkastaan yksin, vaan tämä matka on Tommy Hellstenin (2016) mukaan mahdollista kulkea vain rakastettuna, tuettuna ja kannustettuna. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä. Meidän on siis jaettava haavoittuvuutemme toinen toistemme kanssa. Vamman omaavien ihmisten kohdalla tässä korostuu vertaistuen merkitys. On helpompaa avautua ongelmistaan sellaisille, jotka ovat kokeneet samoja asioita ja käyneet läpi samanlaisia tunteita. Emme voi kuitenkaan eristäytyä vain kaltaistemme seuraan.
Meidän jokaisen on hyvä muistaa, että yhteiskuntamme on tarkoitettu meille kaikille ominaisuuksiimme katsomatta, vaikka rakennetun ympäristön monimuotoiset esteet ja haluttomuus niiden poistamiseksi eivät sitä toki viestikään.  Totuus on kuitenkin se, että vain yhdessä – vammaiset ja vammattomat tasavertaisina rinnakkain eläen, osallistuen  ja toimien, voimme kasvaa sellaisiksi ihmisiksi, jollaisiksi kukin meistä on tarkoitettu - eli ainutkertaisiksi ja arvostetuiksi minuiksi. Ja vain yhdessä olemme me.
Kuva: Pixabay

"Kasvumme on jatkuvaa liikettä kohti heikkouttamme ja sen hyväksymistä” (Hellsten 2016).



KIRJALLISUUS:

Hellsten, T. & Tuomikoski, T. (toim.). 2016. Minuiksi – Löytöretkiä henkiseen kasvuun. Helsinki: Kirjapaja.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti