12. joulukuuta 2016

Yhdenvertaisuus -  vammaisten ihmisten ikuinen unelma?  




U

usi yhdenvertaisuuslaki (1325/2014) on ollut voimassa nyt vajaan kahden vuoden ajan. Se tarjoaa hyvän muodollisen suojan erilaisissa syrjintätilanteissa. Hyvää on etenkin se, että yhdenvertaisuuden edistämisvelvoitteet ovat nyt entistä laajempia ja koskevat tänä päivänä niin viranomaisia, koulutuksen järjestäjiä kuin työnantajiakin.

Tänään julkistetussa yhdenvertaisuusvaltuutetun selvityksessä (2016, 44) todetaan positiivisesti, että uusi yhdenvertaisuuslakimme on olennaisesti lisännyt mahdollisuuksia puuttua yksilöiden kokemaan huonompaan kohteluun, joka kohdistuu heidän henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa. Mutta samalla esitetään kuitenkin aiheellisesti huoli siitä, että yhteiskunnan ilmapiiri on koventunut, mikä näkyy muun muassa vähemmistöön kuuluvien ihmisten turvallisuuteen ja henkilökohtaiseen koskemattomuuteen liittyvien loukkausten lisääntymisenä.  Onkin hyvä muistaa, että vaikka päähuomio yhdenvertaisuuslain soveltamisessa on kiinnittynyt siihen, etteivät viranomaiset, koulutuksen, tavaroiden ja palveluiden tarjoajat ja työnantajat syrjisi ketään, ulottuu laki myös yksityishenkilöiden välisiin häirintä- ja syrjintätilanteisiin.

”Vammaisena olen toisen luokan kansalainen” – Selvitys vammaisten syrjintäkokemuksista arjessa” on kokonaisuudessaan varsin karua luettavaa. Siitäkin huolimatta, ettei vammaisten henkilöiden kokeman syrjinnän yleisyys minua suuremmin yllättänytkään. Sen sijaan olen huolissani erityisesti siitä, että vain pieni osa syrjintätapauksista ilmoitetaan eteenpäin. Yleisin selitys ilmoittamatta jättämiselle näyttää olevan se, että luottamuspulan vuoksi asialle ei uskota tehtävän mitään, vaikka siitä kerrottaisiinkin.  Mielestäni on suorastaan hälyttävää, että verkkokyselyyn vastanneiden kokemusten mukaan kaikkein huonoin asenneilmapiiri vammaisia kohtaan on työpaikoilla. Myönteisimmin vammaisin ihmisiin suhtaudutaan puolestaan vastaajien näkemyksen mukaan kolmannella sektorilla eli yhdistyksissä ja järjestöissä. (Yhdenvertaisuusvaltuutettu 2016, 47.)

Tuore selvitys osoittaa myös sen, että normaalia näyttää yhteiskunnassamme olevan edelleen se, että vamman omaavat ihmiset ovat joko työttömänä tai eläkkeellä, ja työssäkäyvät vammaiset ovat puolestaan poikkeuksia (Yhdenvertaisuusvaltuutettu 2016, 101). Tämä on todella valitettavaa muun muassa siksi, että monet vammaiset ovat korkeasti koulutettuja ja työkykyisiä ja nimenomaan opiskelun ja työelämään osallistumisen kautta heillä olisi mahdollisuus päästä kiinni normaaliin elämään.  Vaikka kohtuullisiin mukautuksiinkin on ollut oikeus jo pitkään, ne eivät edelleenkään aina toteudu parhaalla mahdollisella tavalla.

Selvityksen keskeisen sanoman voisi tiivistää toteamalla, että vammaisten ihmisten oikeudet Suomessa ovat muodollisesti hyvät, mutta matkaa vammaisten ihmisten yhdenvertaiseen osallistumiseen ja asemaan yhteiskunnassamme on vielä – eikä tuo matka ole lyhyt. Vammaiset kun kokevat tänä päivänä syrjintää arjessa monilla elämän osa-alueilla; työnhausta työntekoon ja sähköisten palvelujen käyttämiseen. Tämä ikävä tosiasia ilmenee hyvin myös seuraavasta sitaatista:

”Kärjistetysti voi todeta, että joka kerta, kun vammainen ihminen on vuorovaikutuksessa ympäristön tai ihmisten kanssa, hän voi saada osakseen kohtelua, joka asettaa hänet epäsuotuisampaan asemaan kuin vammattomat ihmiset ” (Yhdenvertaisuusvaltuutettu 2016, 45). Ja ikävä kyllä, tämä kärjistys on usein täyttä totta.

Ennen kaikkea Suomessa vallitseva asenneilmapiiri kaipaisi todellista muutosta, sillä se estää usein oikeuksien toteutumisen arjen tasolla. Osalla ihmisistä on tarkoituksellisesti negatiiviset asenteet vammaisia henkilöitä kohtaan, mutta osalla kysymys on varmasti enemmänkin tiedon tai ymmärryksen puutteesta. Tiedon jakamista kannattaa siis edelleen jatkaa. Lisäksi olisi tarpeen lisätä oikeusapukeinojen käyttämistä, jotta saisimme myös entistä enemmän seuraamuksia oikeuksien loukkauksista. (Yhdenvertaisuusvaltuutettu 2016, 100.)

Asennekasvatustyötä on tehty jo vuosikymmeniä, mutta tulokset ovat toistaiseksi jääneet melko vaatimattomiksi. Se, millaisen kuvan media meistä vammaisista antaa on kiinnostava kysymys myös asenteiden muuttamisen näkökulmasta. Esitetäänkö meidät ennen kaikkea vammaisina ja esimerkiksi ”kalliiden esteettömyysratkaisujen vaatijoina”, vai voisimmeko esiintyä mediassa eri alojen asiantuntijoina ja asiamme osaavina ammattilaisina? Auttaisiko tämä mediassa näkyvien roolien monipuolistuminen myös siihen, että meidät opittaisiin kohtaamaan nykyistä paremmin veronmaksajina, asiakkaina, kuluttajina ja aktiivisina toimijoina. Jotta näin voisi olla, tarvitaan enemmän aitoja kohtaamisia, tosiasiallista näkyväksi tulemista ja mukana olemista.

Me vammaiset emme saa alistua toisen luokan kansalaisiksi. Perus- ja ihmisoikeudet kuuluvat myös meille. Siksi emme voi sulkea silmiämme, kun kohtaamme syrjintää. Jokaisella meistä on annettavaa yhteiskunnalle, joten taistelkaamme rohkeasti ja väsymättömästi oikeuksiemme ja yhdenvertaisuuden puolesta.
Kuva: Pixabay





 


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti