11. lokakuuta 2017

Tytöissä on poweria!


T

änään vietetään jälleen kansainvälistä tyttöjen päivää. Tyttöjen ja nuorten naisten oikeuksien turvaaminen on yksi keskeisimmistä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvistä kysymyksistä. Symbolisella Girls Takeover -tempauksella halutaan kiinnittää huomiota paitsi tyttöjen kohtaamaan syrjintään niin myös mahdollisuuksiin.

Suomessa Planin lastenhallituksen tytöt ”valtaavat” täksi päiväksi symbolisesti johtoasemassa olevien paikat muun muassa Elinkeinoelämän keskusliitossa,   Opetushallituksessa, SAK:ssa ja Yleisradiossa. Pääministeri Juha Sipilä saa tänään rinnalleen neuvonantajan, 16-vuotiaan Katariina Räikkösen. Tällä tempauksella halutaan meillä Suomessa edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa, jota voidaankin pitää yhtenä suomalaisen yhteiskunnan kulmakivistä, mutta samalla se voidaan nähdä myös keskeisenä myönteistä globaalia kehitystä edistävänä tekijänä.

Maailmalla on yhä aivan liian paljon tyttöjä, joilla ei ole pääsyä kouluun. YK:n laskelmien mukaan heitä on jopa 62 miljoonaa. Näin ollen monet naiset eivät saa ääntään kuuluviin omassa elämässään, saati yhteiskunnassa. He jäävät usein kokonaan poliittisen, sosiaalisen ja taloudellisen päätöksenteon ulkopuolelle, vaikka heidän läsnäolonsa ja kuulluksi tulemisensa olisi tärkeää tasa-arvon toteutumisen näkökulmasta katsottuna. Jos maailma olisi oikeudenmukainen, myös tyttöjen oikeudet toteutuisivat. Paljon potentiaalia jää käyttämättä, kun tyttöjä syrjitään ja naisten oikeuksia vähätellään. Jos sen sijaan tytötkin pääsisivät mukaan päätöksentekoon, maailmasta tulisi parempi paikka kaikille, siksi tyttöjen aseman parantaminen on sekä oikein että järkevää.

”Haluan, että jokainen ihminen maailmassa voi jonain päivänä sanoa: minulla on ääni, minua kuunnellaan ja saan toteuttaa itseäni.” 
Näin toteaa pääministerin työparina tänään toimiva Katariina Räikkönen. Tämä onkin hieno ja kunnianhimoinen tavoite, jonka eteen meidän kaikkien on tehtävä kovasti töitä. Minäkin haluan uskoa siihen, että yhdessä voimme näyttää, että meissä kaikissa on poweria. Yhdessä voimme tuoda myös vielä piilossa olevaa potentiaalia rohkeasti ja ylpeästi esiin. 
Hyvää tyttöjen päivää kaikille entisille ja nykyisille tytöille! 





6. lokakuuta 2017

Yksi monista, silti yksi ainoa


Yksi maailman miljardeista ihmisistä.
Yksi homo sapiens -suvun jäsenistä.
Yksi seitsemästätoista miljoonasta

CP-vammaisesta maailmassa.
Yksi tuhansista
CP-vammaisista Suomessa.

Yksi ainutkertaisista persoonista.
Yksi ja ainoa minä.
Yhtä arvokas kuin hän tai sinä?

Yhdessä tällä pallolla
me ihmisinä elämme,
vaan kuinka huonosti
tunnemmekaan me
toinen toisemme.   

Pyyhitään pois siis ennakkoluulot,
unohdetaan viimein jo pilkkahuudot!

Kohdataan vihdoinkin aidosti
kokonaisina ihmisinä,
eikä vain vammaisuuden
tai vammattomuuden
yksinkertaistettuina ilmentyminä.

Minä, sinä ja hän.
Me, te ja he.



Hyvää maailman CP-päivää,
vailla huolen, murheen häivää!

 
Kuva: Pixabay

2. lokakuuta 2017

Hetkiä arjessa puhevammaisten viikolla


N

yt, 2.–8.10.2017, vietetään jälleen puhevammaisten viikkoa. Viikon tarkoituksena on herätellä pohtimaan, miten sanoisit, jos et voisi puhua. Suomessa tällainen tilanne on todellisuutta 65 000 eri syistä puhevammaisella henkilöllä. Heille itsensä ilmaiseminen puheella on todella vaikeaa tai mahdotonta. Osalla heistä on myös vaikeuksia puheen ymmärtämisessä. Ilman tarvittavaa tukea tällaiset ihmiset ovat suuressa vaarassa syrjäytyä yhteiskunnastamme. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että jokainen meistä pyrkii ottamaan huomioon puhevammaisten henkilöiden kommunikointitavan ja mukauttamaan omaa viestintäänsä sen mukaan. Onneksi puhe ei ole ainoa tapa ilmaista ajatuksiaan, koska se ei kaikilta onnistu.
Kommunikointi onnistuu ilmeiden ja eleiden avulla, osa hyötyy viittomista ja osa käyttää erilaisia kommunikoinnin apuvälineitä, kuten aakkostauluja, kommunikointikansioita tai puhesyntetisaattoreita, jotka muuttavat kirjoitetun tekstin puheeksi. Tänä päivänä myös esimerkiksi älypuhelimet ja tabletit monipuolisine sovelluksineen ovat monille puhevammaisille korvaamattomia apureita jokapäiväisissä vuorovaikutustilanteissa. Puhevammaisista monet tarvitsevat avukseen tulkkauspalvelua, jotta he voivat tulla kuulluiksi ja ymmärretyiksi kaikissa tilanteissa ja pystyvät osallistumaan keskusteluihin toisten ihmisten kanssa.
Puhevamma on edelleen suhteellisen huonosti tunnettu vamma, vaikka se voikin itse asiassa tulla osaksi ihmisen elämää ihan milloin tahansa. Lapsella voi olla jokin synnynnäinen vamma, joka saattaa haitata puheen normaalia kehitystä tai puhevamma voi olla vaikkapa aivoverenkiertohäiriön tai onnettomuuden seuraus myöhemmässä elämänvaiheessa. Tulkin tehtävänä on siis välittää puhevammaisen henkilön ilmaisut puhekielellä. Lisäksi tulkki voi muokata puhetta tarvittaessa käyttäen puheen tukena muun muassa tukiviittomia, kuvia tai selkokieltä. Lakisääteistä tulkkauspalvelua on oikeus saada koulunkäyntiin (opetustoimen kustantamana) opiskeluun, työssäkäyntiin, vapaa-ajantoimintoihin sekä yhteiskunnalliseen osallistumiseen.
Kelan kustantamaa tulkkauspalvelua on mahdollista saada vähintään 180 tuntia vuodessa, ja lisätunnit ovat harkinnanvaraisia. Mieti, miltä sinusta tuntuisi, jos voisit puhua vain 180 tuntia vuodessa. Mitä haluaisit tuona aikana sanoa?
Tämänvuotisen Hetkiä arjessa -teeman tarkoituksena on tuoda esille puhevamman kanssa elävien ihmisten omaa ääntä, heidän arvokkaita ja ainutlaatuisia tarinoitaan.
Puhevammaisten viikon omilta nettisivuilta voit katsella informatiivisia videoita Elinan, Vernen ja Katin arjesta. Kannattaa tutustua myös voimauttavaan vuorovaikutukseen (intensive interaction), jota käytetään muun muassa vaikeasti kehitysvammaisten tai autististen henkilöiden kanssa kommunikoidessa.
Ajatuksia, tarpeita, toiveita ja tunteita on ihan jokaisella riippumatta siitä, kyetäänkö ne ilmaisemaan puheella vai ei. Kuunnelkaamme siis toinen toisiamme herkin korvin, avoimin mielin ja lämpimin sydämin. Loppujen lopuksi onnistunut kommunikaatio on enemmän tahdon kuin taidon asia.
 
Kuva: Pixabay







 
 








30. syyskuuta 2017

EI MYYTÄVÄNÄ! – Kansalaisaloite vammaisten ihmisoikeuksien puolesta


K

uten olen blogissani aiemminkin maininnut, Suomi ratifioi kesäkuussa 2016 vammaisten ihmisten oikeuksia koskevan YK:n yleissopimuksen. Sopimus korostaa vammaisten henkilöiden yhdenvertaisuutta ja osallisuutta kaikessa päätöksenteossa. Tämän perusteella myös vamman omaavilla kansalaisilla tulisi olla oikeus valita asuinpaikkansa, eikä heitä näin ollen saisi velvoittaa käyttämään tiettyjä asumisjärjestelyjä. Näin kuitenkin tapahtuu Suomessa edelleen valitettavan usein.

Siksi tarvitaan kansalaisaloite, jonka tavoitteena on vammaisten henkilöiden välttämättömän avun ja tuen kilpailuttamisen lopettaminen. Aloitteen keskeisenä sisältönä on, että julkisia hankintoja koskevan lain 9 §:ään lisätään 16. kohdaksi soveltamisalueeseen seuraavanlainen rajaus: ”Tätä lakia ei sovelleta sellaisten vammaispalveluiden hankintaan, joissa on kyse vammaisten henkilöiden välttämättömän huolenpidon ja tuen tarpeista ja tarpeisiin liittyvistä palveluista asumisessa ja jokapäiväisessä elämässä.” Ei myytävänä! -kansalaisaloite kattaa kaikki kilpailutuksen piiriin kuuluvat palveluita, joita ovat muun muassa asumispalveluita, henkilökohtaista apua ja tulkkauspalveluja.

Kysymys on ennen kaikkea siitä, että kilpailutus em. palveluissa sotii ihmisoikeuksia vastaan. Se tulee pitkällä tähtäimellä niin inhimillisesti kuin taloudellisestikin kalliiksi. Siksi välttämättömät ja usein elämänmittaiset palvelut olisi Suomessakin jo syytä rajata hankintalain ulkopuolelle. Näin onkin jo useissa muissa EU-maissa tehty. Näin toimien voisimme aiempaa paremmin huolehtia myös palvelujen laadusta. Kilpailutuksissa kun ratkaiseva tekijä on valitettavan usein raha. Kilpailuttamismenettelyssä on lisäksi se huono puoli, ettei vammaisilla henkilöillä ole mahdollisuutta valittaa hankintapäätöksistä.

Jos olet sitä mieltä, etteivät vammaiset ihmiset ole kauppatavaraa ja ”huutolaisuuden” aika on ohi, tee pieni teko, jolla voi olla suuri merkitys.
Käy allekirjoittamassa Ei myytävänä! -kansalaisaloite täällä. Välitäthän tätä tärkeää asiaa myös eteenpäin, kiitos!
Tässä vielä oma kannanottoni jo ajat sitten allekirjoittamani kansalaisaloitteen puolesta.

Ei saisi vammaisten elämä olla enää kaupan,
niin on jatkunut jo aivan liian kauan.

Sanotaan siis yhdessä ei
vammaisille tärkeiden palvelujen kilpailutuksille
ja kyllä  kaikkien ihmisten loukkaamattomille ihmisoikeuksille.

Ei myytävänä saa olla kenenkään elämä,
kunpa viimeinkin korjaantuisi epäkohta tämä.  





29. syyskuuta 2017

Katse vaa´asta poispäin


L

aitanpa minäkin haarukkani maukkaaseen läskisoosiin… Tai siis, osallistun vilkkaasti käytävään lihavuuskeskusteluun. Me suomalaiset olemme edelleen Pohjoismaiden lihavin kansa. A-teeman eilisessä Lihava Suomi -lähetyksessä esitetyt tilastot olivat hätkähdyttäviä: naisista 46 prosenttia ja miehistä peräti 65 prosenttia on vähintään ylipainoisia. Ihmisellä on sata lihavuuteen altistavaa geeniä. Minulla ne ovat erilaiset kuin sinulla tai naapurin Maijalla. Perinnöllisistä syistä meillä ihmisillä on siis myös erilaiset valmiudet ja mahdollisuudet hallita painoamme. Emme ole siinäkään suhteessa toistemme kanssa samalla viivalla.  Jos kyse olisikin vain itseään niskasta kiinni ottamisesta, kuten monet tuntuvat edelleen ajattelevan, lihavia ihmisiä tuskin olisi läheskään niin paljon kuin tänä päivänä.

Jatkuva painoon puuttuminen ja vaa´alle pakottaminen voivat vain kiihdyttää syömishäiriöiden kehittymistä. Erityisen vaarallista tällainen toiminta on lapsuudessa ja nuoruudessa, jolloin yksilön minäkuva ja itsetunto ovat vasta kehittymässä. Aikuisten painopuheilla onkin tärkeä rooli siinä, miten lapset suhtautuvat muun muassa syömiseen. Yksikin ajattelemattomasti lausuttu ja näennäisesti hyvää tarkoittava kommentti voi olla alkusysäys vaikkapa anoreksiaan johtavalla tiellä.  Itselleni olisi hyvinkin saattanut käydä niin, sillä jo alle kouluiässä sain toistuvasti kuulla terveydenhuollon ammattilaisten suusta, etten saisi syödä herkkuja, koska olen lihava. Nuo sanat ovat syöpyneet syvälle mieleeni, vaikka käyrien perusteella olinkin tuolloin korkeintaan hieman pyöreä. Onneksi perheessäni on kuitenkin aina ollut ns. terve suhde ruokaan, eikä painostani ole koskaan tehty numeroa, joten hyväksyn kehoni tänä päivänäkin sen kokoisena ja muotoisena kuin se on. Toki jenkkakahvat välillä ärsyttävät, mutta jokaisellahan meistä on omat ”makkaransa” kannettavanaan. Joillekin ne kehittyvät aikaisemmin, joillekin myöhemmin vaikkapa vaihdevuosien aikana estrogeenipuutoksen seurauksena, kuten Riitta Väisänenkin eilisessä keskustelussa kertoi.

En ole itse asiassa koskaan varsinaisesti laihduttanut, vaikka ihannepainoon onkin ollut jo vuosikausia jonkin verran matkaa. ”Sairaaladieetin” teho on tullut toki kerran testattua perusteellisesti, mutta en suosittele sitä kenellekään. On  varmasti hienoa, jos paino putoaa toivotusti ja hallitusti.  Mutta, voisiko tavoitteena jatkuvan vaa´an lukemien kyttäämisen sijaan ollakin ensisijaisesti oman kehon kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista huolehtimiseen keskittyminen. Äärimmäinen laihuuden ihannointi kun lienee joka tapauksessa vaarallisempaa kuin lievän ylipainon hyväksyminen. Mielestäni jokaisella ihmisellä on oikeus halutessaan heittää ja unohtaa vaaka kylpyhuoneen kaapin alle, jos pelkkä kyseisen kapistuksen näkeminenkin ahdistaa – ja vaikka ei ahdistaisikaan.  Itse tein niin jo kauan sitten, painosta riippumattomista syistä, mutta kuitenkin. Suosittelen. Olen siis tavallaan käynyt omaa vaakakapinaani jo kauan ennen kuin siitä on puhuttu.

Eilisessä lihavuuskeskustelussa pohdittiin sitä, saako lääkäri kysyä potilaan painoa. Totta kai saa, mutta se ei ole aina kuitenkaan relevanttia. Kun esimerkiksi flunssapotilaalta kysytään painoa ja pahimmassa tapauksessa vielä huomautetaan siitä, ihmisen kunnioittavan kohtaamisen osalta on menty aika pahasti metsään. Paljon parempi vaihtoehto olisikin kysyä, onko henkilön paino viime aikoina laskenut, noussut, vai pysynyt suunnilleen samana. Lukemia huomattavasti tärkeämpää olisikin aina pyrkiä selvittämään, kuinka nykyiseen tilanteeseen on tultu. Voihan olla, että ihminen on juuri laihtunut kymmenen kiloa ruokavaliomuutoksen myötä, mutta hoitava taho näkee hänet vain lihavana ihmisenä, jonka tulisi tehdä painolleen jotakin. Lääkärin tulisi siis läskeihin tuijottamisen sijaan kuunnella herkällä korvalla, mikä kullekin ihmiselle on missäkin tilanteessa merkityksellistä. Näin voidaan päästä tilanteeseen, että tavoitteita voidaan asettaa ja sisäistä motivaatiota niiden eteen työskentelyyn löytyy. Pelkällä ”Laihduta!”-kehotuksella ei kuitenkaan vielä pitkälle pötkitä. ”Syö vähemmän, liiku enemmän” -ohjekin on sellaisenaan varsin heppoinen.

Entä, onko lihavuus itsessään aina terveysriski? Kysymykseen ei näyttäisi olevan yksiselitteistä vastausta. Osa tutkimustuloksista puhuu sen puolesta, että on olemassa terveitä lihavia, mutta toisaalta näyttää olevan myös niin, että lihavuus lisää riskiä sairastua esimerkiksi kakkostyypin diabetekseen. Mutta kaikki ylipainoiset ihmiset eivät siihen sairastu, eivätkä kaikki diabeetikot suinkaan ole lihavia. Sama pätee myös kolesteroliin ja verenpaineeseen. Ovat eri sairauksien taustalla olevat syyt sitten mitkä tahansa, jokainen ihminen on hoidon arvoinen.  Painoindeksi ei saa missään nimessä ratkaista sitä, ketä hoidetaan ja ketä ei.

Läskiksi haukkuminen ja laiskaksi lylleröksi leimaaminen on todella haitallista ja loukkaavaa. Tällöin unohdetaan se, että lihavakin ihminen on aina paljon muutakin kuin painonsa. Painosta vain on tullut valitettavasti keskeinen, ellei peräti ainoa, yksilöä määrittävä tekijä. Tästä pääsenkin siihen, että lihavuuteen ja vammaisuuteen suhtautumisessa on yllättävän paljon samoja piirteitä. Yhteiskunnan silmissä lihavat ihmiset ovat ensisijaisesti lihavia ja vammaiset ihmiset nimenomaan vammaisia. Lihavia ihmisiä pidetään laiskoina ja leppoisina, vammaisia avuttomina reppanoina. Yhteistä on, että sekä lihavat että vammaiset ovat vammattomien ja normaalipainoisten silmissä huonompia kuin muut.  Itseään muita parempina pitävien olisi kuitenkin hyvä muistaa, että pilkkaamalla ei yksikään vammainen muutu vammattomaksi tai lihava laihaksi.
(Kuva: Pixabay)

8. kesäkuuta 2017

Päivän oivallus: Elämä on tänään


Kuolee hitaasti hän,
joka ei matkusta eikä lue, ei kuuntele musiikkia,
ei rakasta itseään.

Kuolee hitaasti hän,
joka tuhoaa oikean rakkautensa,
joka ei anna itseään autettavan.

Kuolee hitaasti hän,
joka muuttuu tavan orjaksi, käyden joka päivä samoja polkuja,
joka ei muuta rutiinia ja joka ei riskeeraa vaihtamalla vaatteittensa väriä
tai puhumalla muukalaisen kanssa.

Kuolee hitaasti hän,
joka kieltää intohimonsa ja niiden tunteiden kuohun,
jotka kirkastavat katseen ja eheyttävät särkyneet sydämet.

Kuolee hitaasti hän,
joka ei vaihda elämänsä tyyliä, kun on tyytymätön työhönsä ja rakkauteensa,
joka ei riskeeraa varmaa epävarman sijaan,
jotta voisi kulkea unelmiensa perässä,
joka ei anna itselleen mahdollisuutta ainakin yhden kerran elämässään paeta viisailta neuvoilta.

Elä tänään,
riskeeraa tänään,
tee tänään,
älä anna itsesi kuolla hitaasti,
älä unohda olla onnellinen.




Näin hienosti Pablo Neruda kirjoittaa elämästä runossaan Hidas kuolema. Helpommin sanottu kuin tehty, sanon minä. Vai onkohan sittenkään, kun asiaa pysähtyy hetkeksi miettimään vähän tarkemmin. Siis, minä ainakin luen ja kuuntelen musiikkia, annan toisten auttaa itseäni tarpeen mukaan ja kuljen unelmieni perässä…
Olen oikeastaan aina pyrkinyt elämään juuri tänään, joten ehkä minä en kuole hitaasti. Onnellisena olemisessa on toki haasteita varsinkin tällä hetkellä, mutta eteenpäin mennään kuitenkin koko ajan rutiineja rikkoen ja riskejä ottaen.  Teen tänään sen minkä jaksan – se riittäköön juuri nyt.
Kuva: Pixabay
 





3. kesäkuuta 2017

Se on täällä - kesä!



Kauan kaivattu, 
hartaasti odotettu.

Kesä.

Vihreät puut,
nauravat suut.


Kesä.

Auringonpaiste ja perhosen lento,
suvisen tuulen henkäys hento,
ihmisen olo niin huoleton, rento.

Kesäloma.

Sitä kovasti jo odotan.
Kenties rauhan silloin saavutan,
kun arjen murheet unohdan
ja kuulen linnun laulavan.


Kesä.

Aika valoisin ja
vuodenaika armahin.
 


8. maaliskuuta 2017

Olen/nainen


Vaikka ei usein meikatulta naamani näytä,
enkä koskaan korkeakorkoisia kenkiä käytä,
olen silti nainen ihan hyvänlainen.

Vaikka ei kehoni mallin mittoja täytäkään
se ei haittaa minua pätkääkään.
Olenhan nainen aivan omanlainen;
lyhyenlainen pullurainen.

Eipä ole toista naista ihan samanlaista.
Kas, siinäpä oivallus olennainen:
Olen nainen ainutkertainen,
niin kuin meistä jokainen.

Siis otetaan ilo irti päivästä tästä
ja nautitaan naisen elämästä.


1. maaliskuuta 2017

Kevät on täällä taas...

Maaliskuu.
Uusi kuu.
Talven valta luhistuu.
Luonto jälleen uudistuu,
ja mielikin taas kirkastuu.
Maaliskuu.
Kevätkuu.

2. tammikuuta 2017

Mitä lupaisin?

Näin uuden vuoden ensimetreillä on monilla tapana tehdä lupauksia. Kokemuksesta tiedän, että nämä lupaukset eivät kuitenkaan useinkaan pidä, joten siksi niitä ei kannattaisi tehdä lainkaan. Voin sen sijaan listata muutamia asioita, joita en lupaa tehdä vuoden 2017 aikana:

En laihduta. Mutta, jos laihdun muutaman kilon ilman laihdutuskuuria, en pane ollenkaan pahakseni.
En aloita uutta kuntoiluharrastusta. Jos saan nosteltua vanhoja käsipainoja edes vähän useammin kuin juuri päättyneenä vuonna, olen tyytyväinen. Jos niin ei käy, ei sekään ole maailmanloppu, sillä aikani on todennäköisesti kulunut johonkin vielä tärkeämpään.
En lupaa myöskään olla stressaamatta mistään turhasta. Eipä sillä, etteikö tämä tavoite olisi vallan mainio. Totuus nyt vain on sellainen, että ihminen on stressaamiseen taipuvainen olento, jota ei ole siunattu lehmän hermoilla. Yritän kuitenkin olla stressaantumatta siitä, että stressi silloin tällöin tulee vierailemaan elämässäni tänäkin vuonna - syystä tai toisesta. No, näihin syihin voi onneksi ainakin yrittää vaikuttaa.


Jospa nyt kuitenkin lupaisin edes jotakin. Lupaan tänä Suomen 100-vuotisjuhlavuonna kirjoittaa tässä blogissa ajankohtaisista ja ainakin itseäni kiinnostavista asioista. Vammaisuuteen liittyvät teemat eivät todennäköisesti tule ainakaan vähenemään...

Hyvää alkanutta vuotta 2017 juuri sinulle!