CP-vammaiset - tuntematon työvoimareservi?


Vammaisuus on ilmiö, johon liittyy edelleen runsaasti ennakkoluuloja. Vielä tänä päivänäkin on ihmisiä, jotka ajattelevat, että vammaisen lapsen syntymä on seurausta aiempien sukupolvien synneistä.  Yhä edelleen osa vammattomista tuntuu luulevan, että vamma voi tarttua, vaikka ajatus onkin täysin järjetön.  Sitkeässä ovat nekin oletukset, että CP-vamma vaikuttaa ennen kaikkea henkilön kykyyn ajatella, puhua ja ymmärtää puhetta. Näin siitäkin huolimatta, että CP-vamma on aina liikuntavamma. Siihen saattaa toki liittyä monenlaisia liitännäisongelmia, mutta vaikeudet liikkumisessa ovat ainoa asia, joka yhdistää kaikkia CP-vamman omaavia ihmisiä lapsista aikuisiin. Nekin vaihtelevat toki yksilöittäin huomattavasti hyvin lievästä kömpelyydestä todella vaikeaan monivammaisuuteen. CP-vamma on luonteeltaan pysyvä. Se ei ”katoa” iän karttuessa. Kolmanteen ikävuoteen mennessä saatu diagnoosi säilyy siis samana, mutta vamman vaikutukset yksilön elämään saattavat muuttua paljonkin kehityksen edetessä ja ikääntymisen myötä. CP-vamman mukanaan tuomien fyysisten ja toiminnallisten rajoitteiden lisäksi vammaisten ihmisten kohtaamat ennakkoluulot saattavat vaikuttaa heidän elämäänsä jopa vammaa enemmän. Tässä kirjoituksessa pohditaan, miten voisimme madaltaa CP-vammaisten ihmisten kynnyksiä päästä mukaan työelämään.

Ennakkoluulot edelleen työllistymisen esteenä

Suomen vammaispolitiikan keskeisiä tavoitteita ovat jo pitkään olleet täysi osallistuminen ja tasa-arvo. Näin ollen oikeus koulutukseen ja työhön on keskeisellä sijalla, kun tarkastellaan vammaisten henkilöiden mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnassamme. Suomen CP-liitto ry perustettiin aikanaan vuonna 1965 edistämään CP-vammaisten lasten mahdollisuutta päästä kouluun. Tänä päivänä lähikouluperiaate toteutuukin onneksi jo varsin hyvin, mutta oppivelvollisuuden suorittamisen jälkeen haasteita riittää vieläkin. Vammattomille nuorille tarjotaan lähes rajattomasti erilaisia koulutusvaihtoehtoja, mutta monille liikuntavammaisille ehdotetaan mieluummin vain jotain tuttua ja turvallista, kuten kaupallista peruskoulutusta, josta pääsee sitten toimistotöihin. Tällöin opinto-ohjauksessa saatetaan unohtaa jopa kysyä, mikä nuorta itseään oikeasti kiinnostaa. Pahimmassa tapauksessa CP-vammaisen nuoren toiveita vaikkapa lääkärin tai papin ammatista vähätellään ja hänen suunnitelmilleen nauretaan. Mielestäni kaikkia koulutusratkaisuja tulisi ehdottomasti miettiä aina yksilön kyvyt ja vahvuudet edellä vamman vaikeusasteesta riippumatta. Ikävä kyllä korkeakaan koulutus ei kuitenkaan takaa työllistymistä, ainakaan pitkäaikaisesti.

Olen ollut todella onnekas saadessani tehdä koulutustani vastaavia akateemisia pätkätöitä yliopistolla jo kohta kaksikymmentä vuotta, sillä monet korkeasti koulutetut CP-vammaiset jäävät kokonaan työelämän ulkopuolelle. Heidän joukossaan on sekä lievästi että vaikeasti vammaisia. Tämä on todella valitettavaa, sillä heissä olisi varmasti paljon käyttämätöntä potentiaalia eikä motivaatiotakaan taatusti puuttuisi, jos työstä kiinni saisi. Työssä on kysymys paljon muustakin kuin taloudellisesta turvasta. Työ antaa tekijälleen tunteen merkityksellisyydestä ja kokemuksia pystyvyydestä. Työssä on kysymys ennen kaikkea osallisuudesta, ja se voimaannuttaakin tekijäänsä monin tavoin. On ikävää, että turhat ennakkoluulot voivat muodostua esteeksi parhaimman hakijan palkkaamiselle, mikäli hänellä sattuu olemaan jokin näkyvä vamma. Elinkeinoelämän keskusliitto toteaakin tuoreessa Työ ei syrji -kampanjassaan osuvasti näin:


”Työn ja tekijän väliin tulee liian usein syrjintä. Se on turhaa, sillä työ ei syrji. Sen tekevät asenteet.”

Siis ihmiset erilaisine oletuksineen ja stereotyyppisine ennakkokäsityksineen. Lopuksi tarkastellaankin vielä hieman sitä, voisiko nimettömästä rekrytoinnista olla apua myös CP-vammaisten ihmisten työllistymisessä.

Anonyymilla rekrytoinnilla työsyrjintää vastaan

Monissa Euroopan maissa anonyymi työnhaku on ollut arkea jo vuosia etenkin yksityisellä sektorilla. Yhdysvalloissa se on puolestaan varsinkin suuryrityksissä vallitseva toimintatapa, sillä sen on havaittu olevan tehokkain keino palkata parhaat työntekijät. Siinä haastatteluun kutsuttavien valinnasta päättävät arvioivat hakijoita vain osaamisen, tutkinnon, ammatin ja työkokemuksen perusteella. Siis vain sellaisten tekijöiden pohjalta, joilla on oikeasti merkitystä työn tekemisen kannalta. Nykyaikaiset sähköiset hakupalvelut mahdollistavat Suomessakin sen, että hakemuksista jätetään automaattisesti pois esimerkiksi työnhakijan nimi, ikä ja sukupuoli. Rekrytointiprosessi on kuitenkin vain harvoin nimetön loppuun asti, sillä haastattelutilanteessa työnantaja ja työntekijä kohtaavat yleensä kasvotusten. Entä, jos haastattelut toteutettaisiinkin vaikkapa sermin takaa, siis vähän samaan tapaan kuin Voice of Finlandin ääni ratkaisee -vaiheessa. Saisiko esimerkiksi pyörätuolilla liikkuva CP-vammainen silloin helpommin tuotua osaamisensa esille, kun haastattelijan huomio ei kiinnittyisi ulkoisiin seikkoihin?  Itsestänikin tuntuu aina silloin tällöin siltä, että juuri liikkumisvälineeni on aina ensimmäinen ja joskus jopa ainoa asia, joka ensimmäisellä kohtaamisella nähdään. Avoin rekrytointi voisi olla työpaikoille etenkin tulevaisuudessa keskeinen imagokysymys, joka kertoisi siitä, että kaikkia ihmisiä kohdellaan tasapuolisesti.  Laitkin velvoittavat jo nyt myös työantajia yhdenvertaisuuden toteuttamiseen. Siihen liittyen EK toteaakin kuvaavasti:
”Syrjimättömyys on koko suomalaisen yhteiskunnan etu ja se kääntyy jokaisen työnantajan, työntekijän ja kansalaisen eduksi. Suomella ei ole varaa hukata yhdenkään osaavan ja työkykyisen työpanosta.”

Myös CP-vammaisilla henkilöillä on runsaasti osaamista ja kykyjä, joille olisi käyttöä työelämässä. Joukossamme on monien alojen ammattilaisia ja eri tavoin lahjakkaita ihmisiä. Vamman kanssa eläminen vaatii usein kärsivällisyyttä, viranomaisten kanssa taistelu kysyy sinnikkyyttä, henkilökohtaisten avustajien työnantajana toimiminen kehittää esimies- ja ryhmätyötaitoja ja vamman aiheuttamien rajoitteiden "kiertäminen" luovuutta, joten perinteisesti vajavuutena nähty vamma moninaisine vaikutuksineen voisikin hyvin olla vahvuus, jos se vain osattaisiin sellaisena nähdä. Vaikka vammastaan ei tarvitsekaan hakemuksessa välttämättä kertoa, voi esimerkiksi mahdollisen työpaikan hissittömyys nousta kynnyskysymykseksi jo heti hakuprosessin ensimetreillä.  Jos liikuntavammainen hakija tiedustelee esteettömyydestä etukäteen, saattaa hyvinkin käydä niin, että hänen hakemuksensa päätyy ikään kuin automaattisesti ei käsiteltävien papereiden pinoon. Siksi olisikin toivottavaa, että työpaikkojen saavutettavuudesta kerrottaisiin avoimesti jo työpaikkailmoituksissa – tai edes nettisivuilla. Tänä päivänä sellaiseen ei vielä juurikaan törmää. Poikkeuksena jotkin vammaisjärjestöissä avoinna olevat paikat, joissa hakijan omakohtaiset kokemukset vammaisuudesta voidaan katsoa jopa eduksi. Kauniista puheista ja hyvistä tavoitteista huolimatta matka siihen, että vammattomat ja vammaiset työnhakijat olisivat yleisesti keskenään aidosti samalla viivalla, on kuitenkin vielä pitkä. Näin ollen tarvitaan siis edelleen niin asennemuutosta, tietojen lisäämistä kuin ihmisten erilaisuuden arvostamistakin, jotta työelämässä ei jonain päivänä syrjittäisikään enää ketään. Siispä:
Pyyhi pois ennakkoluulosi,
terästytä siis myös kuulosi
Maailman CP-päivän kunniaksi
kun tehdään vammaa tutummaksi.

Jos tunnistat omat tietovirheesi,
voit korjata myös käytöserheesi.
Näin muutetaan huomista paremmaksi
CP-vammaisillekin valoisammaksi.

Vaikuta sinäkin fiksuuteesi ja
hylkää huonot asenteesi.
CP on vain yksi henkilön ominaisuus,
kenties siinä piilee jopa yksilön vahvuus.