Yhdysvaltojen psykiatriyhdistys on
äskettäin julkaissut uuden tautiluokituksen DSM-5:n, jossa on monia uusia psykiatrisia diagnoosimääritelmiä.
Diagnooseissa sinänsä ei ole mitään pahaa, vaikka useimmilla niistä
negatiivinen kaiku onkin. Vaarana on kuitenkin se, että jatkuvasti lisääntyvä
diagnosointi tekee sairauksia myös monista elämäämme väistämättömästi
kuuluvista normaaleista ilmiöistä, kuten vaikkapa huolestuneisuudesta, pelosta
ja surusta. Tuskin kukaan normaali ihminen voi niiltä elämänsä aikana välttyä.
Huomattavasti huolestuttavampaa on mielestäni täydellinen välinpitämättömyys
esimerkiksi vakavan sairauden yllättäessä. Kriiseistä on mahdollisuus selvitä
omien voimavarojen, sosiaalisen verkoston ja yhteisön tuella – ilman psykiatrista
diagnoosia. Mielenterveysseuran toiminnanjohtaja Marita Ruohonen onkin todennut
varsin osuvasti, että voimaantuminen ja osallisuus ovat mielenterveyden
peruskiviä. Mutta diagnooseihin liittyvä leimaaminen saattaa heikentää yksilön
uskoa omiin voimavaroihinsa. On myönnettävä, että terveydenhuollossa
diagnooseja tarvitaan, mutta niiden käyttö muilla alueilla on oikeastaan aika
pelottavaa. Muistan muutama vuosi sitten käydyn ajoittain vilkasta keskustelua siitä,
onko ujous sairaus. Mietin jo silloin, mihin tämä maailmamme oikein on menossa.
Ja sama asia askarruttaa vieläkin…
Terveyden ja sairauden välinen ero on usein kuin veteen piirretty viiva – eikä vähiten mielenterveyden yhteydessä. Yksi uusista häiriötiloista on somaattinen oireyhtymä. Sillä tarkoitetaan ylikorostunutta huolestuneisuutta fyysisistä oireista. Mutta, missä sitten kulkee sopivan huolestuneisuuden raja? Huolestuttavaa tässä on sekin, että diagnoosien lisääntyminen palvelee ennen kaikkea lääke- ja terapiateollisuuden tarpeita – pahimmassa tapauksessa ihmisten yksilöllisten tarpeiden kustannuksella.
Suomessa terveydenhuolto käyttää edelleen Maailman terveysjärjestön eli WHO:n tautiluokitusta ICD-10 mielenterveyden häiriöiden luokitteluun, ja hyvä niin. Uudella amerikkalaisella tautiluokituksella arvioidaan kuitenkin olevan vaikutusta diagnoosikäytäntöihin myös meillä Nähtäväksi siis jää, kannattaako kohta enää edes huolestua.