Nyt se sitten osui omalle kohdalleni jälleen kerran, nimittäin valkoisen
paperin kammo. Vaikka pitäisi tuottaa
tekstiä, mitään lukukelpoista ei tunnu syntyvän – ei sitten millään. Valkoisen
paperin kammo tai writer's block, joksi ilmiötä myös kutsutaan tarkoittaakin
yksinkertaisesti kykenemättömyyttä kirjoittaa. Lähes jokainen kirjoittaja
ajautuu varmasti joskus tilanteeseen, jossa kirjoittaminen ei vain suju. Syitä
tähän lauseiden muodostamisen tahmeuteen voi olla monia. Kirjoittaja voi kärsiä
vaikkapa ramppikuumeesta, hän saattaa olla liian kriittinen oman luovuutensa hedelmiä
kohtaan, tai sitten inspiraatio on täysin kateissa (heh, tulipa sattumalta
mukaan vähän fingerporilaista huumoria). Tällä kertaa omalla kohdallani lienee
ainakin osittain syynä eräänlainen kevätväsymys. Kun ei jaksa, niin ei jaksa,
vaikka kirjoittamisesta yleensä nautinkin. Ja sanottavaa olisi enemmän kuin
riittävästi yhdestä jos toisestakin asiasta. Kun tekstin syntymättömyyttä vielä
tuskailee yökaudet, niin uni ei tule. Aamulla pienikin idea on sitten kuolleena
syntynyt. Näin kirjoittamattomuuden noidankehä on valmis. Täytyy kyllä myöntää,
että aina välillä myös omien tekeleiden hyväksymiskynnys on varsin korkea – joskus
kenties liiankin korkea.
Miten tämä tyhjän ruudun tuska
olisi selätettävissä? Siihen tarvitaan ainakin lujaa tahtoa ja vahvoja
istumalihaksia. No, jälkimmäiset ovat ainakin saaneet hyvää harjoitusta viime
viikkojen aikana. Sen verran ahkerasti on tullut seurattua olympialaisia ja
paralympialaisia. Joku kirjailija on joskus sanonut päättäneensä kirjoittaa
joka päivä tietyn ajan. Siinä piilee toki se vaara, että lopputulos on täyttä
roskaa, mutta entä sitten. Eihän aina voi onnistua. Ja toteavathan monet
urheilijatkin tekevänsä parhaansa ja katsovansa, mihin se riittää. Ehkä sama
voisi päteä kirjoittamiseenkin. Luovuuden kannalta on kuitenkin silloin tällöin tärkeää
myös levätä ja rentoutua. Sama pätee luonnollisesti myös fyysiseen jaksamiseen. Kuinka ihanaa onkaan välillä vain olla ja ihmetellä. Joskus inspiraatio voikin sitten iskeä juuri
silloin, kun sitä vähiten osaa odottaa. Tällä blogikirjoituksella olen osoittanut
itselleni ainakin sen, että kaikki kirjaimet ovat yhä tallella (osa tosin
hieman irtonaisempina kuin toiset) ja osaan muodostaa niistä lauseita. Mitä
oikeinkirjoitukseen tulee, sen suhteen en voikaan olla enää niin varma. Sen
verran paljon näitä kouluaikana pänttäämiäni sääntöjä on viime aikoina
sorkittu. Maailma toki muuttuu, mutta kieltä ei ole tarpeen muuttaa siksi, etteivät
kaikki opi (tai uskaltaisiko jopa sanoa, viitsi opetella) esimerkiksi yksinkertaisimpiakaan
yhdyssanoja.
No, kaikesta huolimatta on varmaa, että alan taas kirjoittaa. Onneksi ei ole sentään pakko alkaa kirjoittamaan, vaikka sekin nykyään oikein olisikin. Eipä se kukkokaan käskien laula, eikä luovuus todennäköisesti puhkea kukkaan käskemällä, mutta silti aion huomenna ”pakottaa” itseni täyttämään tyhjää ruutua. On tuloksena sitten tyhjänpäiväisyyksiä tai täyttä asiaa - sama se. Tekstihän on tekstiä joka tapauksessa. Ja ainahan sitä voi jalostaa paremmaksi. Ja, jos urakka tuntuu toivottomalta, ruudulle kirjoitettu raakile on helppo pyyhkäistä pois. Aina on mahdollista aloittaa uudelleen alusta, vaikka joskus voikin olla parempi aloittaa vaikkapa lopusta.
No, kaikesta huolimatta on varmaa, että alan taas kirjoittaa. Onneksi ei ole sentään pakko alkaa kirjoittamaan, vaikka sekin nykyään oikein olisikin. Eipä se kukkokaan käskien laula, eikä luovuus todennäköisesti puhkea kukkaan käskemällä, mutta silti aion huomenna ”pakottaa” itseni täyttämään tyhjää ruutua. On tuloksena sitten tyhjänpäiväisyyksiä tai täyttä asiaa - sama se. Tekstihän on tekstiä joka tapauksessa. Ja ainahan sitä voi jalostaa paremmaksi. Ja, jos urakka tuntuu toivottomalta, ruudulle kirjoitettu raakile on helppo pyyhkäistä pois. Aina on mahdollista aloittaa uudelleen alusta, vaikka joskus voikin olla parempi aloittaa vaikkapa lopusta.
Osuvasti artikuloitu!
VastaaPoistaKiitos!