Olenko sairas vammainen?


En – ainakaan silloin, kun en pode flunssaa. Minulla on kyllä diagnoosi, mutta en pode vammaani. Olen CP-vammainen. Minua ihmetyttää usein, miksi vamma tai vammainen –sanan käyttäminen tuntuu edelleen olevan niin vaikeaa. Kyseinen asia pohditutti viimeksi tänään kun luin uusinta IT-lehden numeroa. Kyseessä on siis Invalidiliitto ry:n järjestölehti. Julkaisussa oli jälleen kerran paljon ajankohtaista ja mielenkiintoista vammaisasiaa. Mutta sitten silmiini osui Validia Kuntoutus Lahden sopeutumisvalmennuskurssien mainos. Mitä ihmettä; tarjolla on kursseja ”CP-oireyhtymää sairastavien perheille, CP-oireyhtymää sairastaville nuorille ja CP-oireyhtymää sairastaville aikuisille.” Kuulunko itse tuohon viimeksi mainittuun ryhmään? En, sillä tämä synnynnäinen liikuntavamma ei ole sairaus. Vai, onko asiasta saatu aivan viime aikoina uutta tietoa, josta itselläni ei ole ollut aavistustakaan? Enpä usko.

Aikamoista hiusten halkomista välittää tai valittaa nyt jostakin yhdestä sanasta, saattaa joku ajatella, ja se hänelle suotakoon. En voi kuitenkaan mitään sille, että tämä asia häiritsee minua – on oikeastaan aina häirinnyt. Vammaisuuden vastakohta kun ei ole terveys. Sairaus on terveyden puuttumista, mutta siinä missä vammaton ihminen voi olla joko sairas tai terve, voi sitä olla vammainenkin. Siis monet meistä vamman kanssa elävistä ovat täysin terveitä ainakin siihen asti, kunnes meitä on riittävästi tutkittu ja hutkittu.
Invalidiliitolta jos joltain toivoisi validimpaa termien käyttämistä. Onhan selkeä ero siinäkin, että sairauksia hoidetaan ja usein vieläpä parannetaankin, mutta vammojen kohdalla puhutaan yleensä kuntoutuksesta, jonka tavoitteena on vamman aiheuttamien haittojen vähentäminen, ei vamman poistaminen tai vammaisen henkilön parantaminen. Henkilökohtaisesti en usko, että olisin yhtään parempi ilman vammaani, mutta erilainen ja itse asiassa täysin eri ihminen kylläkin.  

Sanat ovat vain sanoja, mutta ihmisten mielissä määrättyihin käsitteisiin liitetään helposti myös muita määritteitä, jotka saattavat helposti heijastua siihen, miten meitä vamman omaavia ihmisiä kohdellaan. Jos vammaisuus rinnastetaan sairauteen, saatamme saada osaksemme hoitoa, vaikka avun saaminen riittäisi, ja mikä pahinta – meidän oletetaan automaattisesti kärsivän tilastamme, vaikka vammaisuus ja kärsimys eivät suinkaan automaattisesti käsi kädessä kuljekaan.

Eipä ole montaa päivää siitäkään, kun televisiossa mainittiin erään tunnetun suomalaisen vammaisvaikuttajan liikkuvan rullatuolilla, vaikka ei pyörätuolissa kyllä koskaan ole rullia ollut. Harva kenties tietääkään, että rullatuolia käytetään ihan muuhun tarkoitukseen kuin liikkumiseen. Onneksi ohjelmassa ei sentään puhuttu sähkötuolista. Sanojen välinen ero kun voi olla joskus aika pieni, mutta merkitysero varsin suuri.