Ihminen edellä – vammaisenakin

I
hminen on ennakkoluuloinen olento, vaikka hän ei sitä itse aina välttämättä tiedostakaan. Viime aikoina erilaisiin etnisiin tyhmiin liittyvät negatiiviset ennakko-oletukset ja stereotypiat ovat olleet taas vahvasti esillä mediassa etenkin turvapaikanhakijoihin liittyen. On ymmärrettävää, että erilaisuus pelottaa. Mutta meillä Suomessa on myös muita ryhmiä, joihin kuuluvat kohtaavat ennakkoluuloja ja jopa syrjintää jokapäiväisessä arjessaan – nimittäin vammaiset ihmiset.

Tänään vietettävän Maailman CP-päivän kunniaksi haluan kirjoituksessani (ties monennenko kerran) tuoda esille niitä ennakkoluuloja, joihin moni meistä kyseisen vamman omaavista henkilöistä on elämässään törmännyt. Koska tiedon lisääminen on avainasemassa ennakkoluulojen vähentämisessä ja stereotyyppisten käsitysten murtamisessa, aivan ensimmäiseksi on paikallaan todeta, että CP-vamma on aina liikuntavamma, jonka vaikeusaste vaihtelee lievästä kömpelyydestä vaikeaan monivammaisuuteen.

CP-vamma ei siis ole älyllinen kehitysvamma, vaikka niin kovin usein juuri tuollaiseen käsitykseen törmää edelleen. Kun sitten kerron vaikkapa opiskelevani ja opettavani yliopistossa, kuulija ei ole uskoa korviaan. Asiaa jaksetaan päivitellä ja sisukkuuttani ihailla. Sisua minulta toki löytyy, mutta perusteetonta kehumista en kaipaa, ja sääli saa minut suorastaan voimaan pahoin. Ohi ja yli puhuminen on raivostuttavaa ja tullut sekin valitettavan tutuksi vuosikymmenten varrella, vaikka puhun ja kuulen normaalisti. Näin ollen voin vain kuvitella, millainen tilanne on sellaisilla henkilöillä, joilla puhuminen on hyvin vaikeaa tai se ei onnistu ollenkaan. Olisikin aina syytä muistaa, että puhumatonkaan ihminen ei ole olematon, kuten nyt meneillään oleva puhevammaisten viikko haluaa viestittää. Onneksi kommunikointikeinoja on olemassa monia erilaisia, ja tekniikka kehittyy jatkuvasti. Mutta onnistunut vuorovaikutus edellyttää myös toiselta osapuolelta ennen kaikkea halua tutustua erilaisen kommunikoinnin saloihin avoimin mielin. 

Jos ihminen sattuu syntyessään tai pian sen jälkeen saamaan ”elämänkumppanikseen” CP-vamman, kyseessä ei ole katastrofi – tai ainakaan ko. diagnoosin ei tarvitse olla sellainen. Mutta se, millaiseksi kyseisen vamman kanssa eläminen muodostuu, riippuu oleellisesti yhteiskunnassa vallitsevista asenteista. Jos ympäristö on sekä fyysisesti, sosiaalisesti että asenteellisesti mahdollisimman esteetön, erilaisten ihmisten toiminta- ja osallistumismahdollisuudet voivat olla hyvät jo pienestä pitäen. Tällöin vammaiset lapset voivat käydä koulua ja harrastaa yhdessä saman ikäisten vammattomien lasten kanssa, esimerkiksi pyörätuolilla (kyllä, luit aivan oikein, rullatuolilla kun ei liikkuminen oikein onnistu) liikkuvat nuoret voivat hakeutua opiskelemaan kiinnostuksensa mukaisille aloille, ja aikuisilla CP-vammaisilla on mahdollisuus työskennellä ammateissa, joissa he voivat hyödyntää osaamistaan. Jos sen sijaan kynnykset ovat korkeita ja portaita on liikaa, ja joka paikassa ja monissa tilanteissa korostetaan ongelmia ja vaikeuksia, saattaa moni vammainen ihminen lannistua ja lakata jopa yrittämästä. Pahimmillaan ”ei mun kannata, en mä kuitenkaan pysty” –asenne valtaa mielen.  Siksi tarvitaan myös positiivisia esimerkkejä.

Olen varma, että jokaisella meistä on unelmia. Kokemuksesta tiedän, että unelmiinsa uskominen kannattaa. Kenelläkään ulkopuolisella ei ole oikeutta eikä myöskään tietotaitoa kertoa yksilölle sitä, mihin hänestä ei ole. Mutta etenkin vanhemmilla, opettajilla ja muilla yksilöille merkityksellisillä ihmisillä on velvollisuus kannustaa ihan jokaista eteenpäin, sillä yrittämättä emme voi tietää, mitä kaikkea elämä voi itse kullekin tarjota. Vaikka vamma olisikin osana elämää, ei se ole koko elämä. Ja yksikään CP-vammainen ihminen ei ole ennen kaikkea ja ainoastaan vammainen. Kohdataan siis toinen toisemme aina ihminen edellä, kuten 50-vuotiaan Suomen CP-liiton juhlavuoden slogankin kuuluu.