T
|
aas kajahtavat ilmoille
nuo tuttuakin tutummat sävelet. Tuon isänmaallisen sävelrunon soidessa silmien
eteen piirtyy monille meistä kuva Tuntemattoman sotilaan loppukohtauksesta.
Kysymyksessä on tietenkin Finlandia, jonka 150 vuotta sitten syntynyt kansallissäveltäjämme
Jean Sibelius kirjoitti nuottipaperille ensimmäisen kerran jo vuonna 1899. Tähän
Sibeliuksen esitetyimpään ja kenties myös kuuluisimpaan teokseen vangittiin
Suomi ja sen synty. Ehkä juuri siinä piileekin kyseisen sävelmän tuttuus ja voima.
Finlandia on osa sielunmaisemaamme. Sibelius halusi kuvata sillä pienen maan
vapaudenkaipuuta, taistelutahtoa ja toivoa. Sävelissä onkin läsnä draaman
kaari, matka pimeydestä kohti valoa. Aikanaan teoksen vahva patrioottinen sävy
ei kuitenkaan ainoastaan ihastuttanut, joten sen julkinen esittäminen
kiellettiin Suomessa sortovuosien aikana.
Tänä päivänä Finlandia soi onneksi edelleen sekä meillä että maailmalla, ja kenties Sibeliuksen juhlavuoden kunniaksi jopa komeammin kuin aiemmin. Hienoa on sekin, että lukuisat erilaiset orkesteri- ja kuorosovitukset mahdollistavat sen, että jokainen kuulija voi valita niistä omat suosikkinsa.
Sibeliuksen laajassa ja
monipuolisessa tuotannossa suomalaisuus, historialliset tapahtumat ja
erityisesti luonto ovat vahvasti läsnä – paitsi inspiraation lähteinä niin myös
konkreettisina sävelkulkuina. Sibelius ihaili varsinkin kurkia ja joutsenia.
Suurten lintujen laulu, lento ja painovoiman lait kiehtoivat häntä. Säveltäjä pyrki työssään täydellisyyteen,
sillä hän ei halunnut luoda tyhjiä säveliä. Hänen mielestään jokainen nuotti
piti elää. Iän myötä itsekritiikki vain lisääntyi, ja on arveltukin, että ehkä
juuri siksi kahdeksas sinfonia ei koskaan valmistunutkaan.
Kun koulussa aikoinaan kirjoitin ensimmäisen esitelmäni tästä suomalaisesta suurmiehestä, hänen elämänsä ja teoksensa tulivat varsin tutuiksi. Sen sijaan säveltäjämestarin vaimo jäi tuolloin hyvin etäiseksi, jopa mystiseksi, hahmoksi. Nyt kuitenkin tiedän, että yhtä aikaa herkkä ja vahva Aino, omistautui miehensä ja tämän taiteen tukemiseen. Hän koki sen elämäntehtäväkseen ja totesikin, että heidän liitossaan oli myös kolmas osapuoli, musiikki. Ja musiikin ehdoilla perheessä elettiinkin. Kun isä sävelsi, koko perheen tuli olla hiirenhiljaa, mutta vaativan sävellystyön valmistuttua papalla oli taas aikaa ja mielikuvitusta sepittää tyttärilleen satuja. Vaikka iäkkäästä säveltäjämestarista tehdyt muotokuvat antavat hänestä helposti yrmeän vaikutelman, kenties ennen kaikkea kuuluisien otsaryppyjen vuoksi, aikalaiset ja perheenjäsenet ovat kuvanneet Jannea hyväksi seuramieheksi sekä leppoisaksi ja turvalliseksi isäksi.
Jean Sibeliusta pidetään myös suomalaisen musiikin isänä, ja syystä. Hänen merkityksensä sekä kansallisessa että kansainvälisessä musiikkihistoriassa lienee kiistaton. Tätä kolumnia kirjoittaessani kuuntelen toista suurta Sibelius-suosikkiani, Valse tristeä. Oi, kuinka ajattoman kaunista klassinen musiikki parhaimmillaan onkaan.
P.S. Tekstini on julkaistu kolumnina Salon Seudun Sanomissa tänään 8.12.2015, jolloin vietetään paitsi Jean Sibeliuksen 150-vuotispäivää niin myös suomalaisen musiikin päivää. Siksi ohessa myös linkki hienoihin pianotulkintoihin säveltäjämestarin tuotannosta.