Validia asumista – mutta miten ja missä?

T

urun Sanomat uutisoi lauantaina 27.8.2016 otsikolla ”Vammaiset tunteja heitteillä”. Ennen kuin luin tekstiä eteenpäin, pahoin pelkäsin tietäväni, mistä jutussa puhuttiin. Ja oikeassa olin – valitettavasti. Minulla on lähes kymmenen vuoden asumishistoria kyseisessä Invalidiliiton ylläpitämässä palvelutalossa. Pääsin sieltä pois jo reilut kymmenen vuotta sitten aika hankalan ”taistelun” jälkeen. Tuntuu todella pahalta lukea tuoretta uutista siitä, ettei talossa jo pitkään esiintyneille ongelmille ole kyetty tai haluttu tehdä mitään. Kokemusteni perusteella näkisin, että ongelmana on ollut ennen kaikkea se, että asukkaiden avuntarpeeseen nähden henkilökuntaa on vuoroissa aivan liian vähän.

Tuollainen iso yksikkö ei vain toimi henkilökunnan minimimitoituksella, alimitoituksesta nyt puhumattakaan. Ja tällainen tilanne ei ole ollut kyseisessä paikassa vain harvoin ja poikkeustilanteissa vaan usein ja toistuvasti. Näin ollen pitkät ja epäinhimilliset odotusajat tulivat minullekin valitettavan tutuiksi. Aamuisin, kun piti lähteä yliopistolle tenttiin tai luennolle, tilanne oli yleensä kaikkein hankalin ja sain tuntea usein nahoissanikin sen, että olin aikatauluineni liian vaativa asukas. Kiire näkyi ja kuului talossa monin tavoin, vaikka niin ei saisi olla. Minulle sanottiin usein, että täytyisi ymmärtää, että en asunut talossa yksin. No, enhän minä nyt idiootti ole, vaikka pyörätuolissa istunkin. Kun avunsaannin hitaudesta yritin aikoinaan ihan asiallisesti keskustella, minulle todettiin, että minusta varmasti vain tuntuu siltä, että olen odottanut apua niin ja niin pitkään. Kyllä minä kellon tunnen, vaikka jotkut yrittivät kieltää senkin.

Kun avuntarpeeni sitten ikävien sattumusten seurauksena yllättäen lisääntyi huomattavasti, tilanteeni muuttumista ei ymmärretty lainkaan, ja minua syytettiin yrittämisen puutteesta.  Tosiasiassa juuri palvelutalossa ilmenneet epäkohdat olivat suurena syynä minulle kehittyneeseen painehaavakierteeseen ja siihen, että menetin sen seurauksena omatoimisuuteni lähes täysin. Kaikkein ikävämmäksi asiaksi koin kuitenkin sen, että minua kehotettiin luopumaan opiskeluista, vaikka juuri kirjoittaminen ja lukeminen ovat niitä harvoja asioita, joissa en ole koskaan apua tarvinnut. Lisäksi minua peloteltiin sillä, etten taatusti tulisi löytämään itselleni pitkäaikaisia avustajiakaan, koska olin muutamien talon työntekijöiden mielestä niin hankala ihminen.

Olen onneksi aika sisukas enkä pienistä lannistunut, joten päätin hakea henkilökohtaista apua. Se onkin ollut yksi elämäni parhaimmista päätöksistä, vaikka prosessi ei helppo ollutkaan. Nyt avustajieni työnantajana päätän itse kuka minua missäkin ja milloinkin auttaa ja miten. Enää en siis joudu olemaan ikään kuin siirreltävä kaappi, jolla ei ole tunteita eikä tahtoa.  Saan olla itseni näköisen elämän arkkitehti, jonka käsinä ja jalkoina avustajani tarpeen mukaan toimivat. Teen väitöskirjaa, opetan yliopistolla ja nautin elämästä. Palvelutalon nykymenolla se tuskin onnistuisi. Siksi onkin onni, että meille vaikeavammaisillekin on olemassa erilaisia asumisvaihtoehtoja. Yhtä ja ainoaa kaikille sopivaa patenttiratkaisua ei ole olemassa, vaikka joku saattaakin joskus sellaista väittää. Mekin olemme yksilöitä. Vammaisillakin on oikeus vaatia palveluiltaan laatua. Vähään ja huonoon tyytyminen ei kannata, sillä silloin mikään ei muutu paremmaksi. Siksi täytyisi olla rohkeutta nostaa epäkohdat esiin. Yksin se ei ole helppoa, ja ymmärrän hyvin sekä asukkaiden että työntekijöiden pelon. Mutta toivoisin kuitenkin vammaisille henkilöille enemmän uskallusta kysellä ja kokeilla, mikä olisi itselle sopivin ratkaisu. Minulle se on ollut ehdottomasti se, että saan päivittäin tarvitsemani avun henkilökohtaisena omaan kotiini. Pitkäaikaisin avustajani on viihtynyt työssään jo yksitoista vuotta. Vaikka asuntoni on myös avustajieni työpaikka, on se kuitenkin ensisijaisesti minun kotini, jossa toimitaan niin kuin minä haluan. Yksi palvelutalojen, ja varsinkin isojen sellaisten, keskeinen ongelma saattaa piillä juuri siinä, ettei tätä pieneltä vaikuttavaa seikkaa ole ymmärretty. Asennemuutoskin olisi siis varmasti paikallaan.

Olisin kyllä mielelläni näkemässä, kuinka Turun Validia-talon henkilökunta – varsinkin talon johtaja, selviäisi tuntikausien vessaan ja sänkyyn pääsemisen odottelusta, jos heidät kirjaimellisesti sidottaisiin pyörätuoleihin. Voisivat siinä ajatukset kohtuullisuudesta muutaman päivän kuluessa hieman muuttua. Ja, jos eivät muuttuisi, olisin kyllä entistä enemmän huolissani uutiseksi nousseesta talon tilanteesta. Enkä suinkaan ole huolineni yksin. Uutista on kommentoitu ahkerasti ainakin TS:n nettisivuilla. Aiheesta on kirjoittanut blogissaan myös Vastarannan Sanna Kiiski.

Hyvä, että ongelmista puhutaan, mutta etenkin talon ja liiton johtoportaan on myönnettävä aidosti, että ongelmia on eikä selitellä asioita itselleen parhain päin. Vain tiedostetut ongelmat voidaan ratkaista siten, että kaikki osapuolet ovat lopulta tyytyväisiä. Nyt olisi jo korkea aika siirtyä kootuista selityksistä konkreettisiin tekoihin paremman ja inhimillisemmän asumisen puolesta.

Kuva: Pixabay