Katse vaa´asta poispäin



Laitanpa minäkin haarukkani maukkaaseen läskisoosiin… Tai siis, osallistun vilkkaasti käytävään lihavuuskeskusteluun. Me suomalaiset olemme edelleen Pohjoismaiden lihavin kansa. A-teeman eilisessä Lihava Suomi -lähetyksessä esitetyt tilastot olivat hätkähdyttäviä: naisista 46 prosenttia ja miehistä peräti 65 prosenttia on vähintään ylipainoisia. Ihmisellä on sata lihavuuteen altistavaa geeniä. Minulla ne ovat erilaiset kuin sinulla tai naapurin Maijalla. Perinnöllisistä syistä meillä ihmisillä on siis myös erilaiset valmiudet ja mahdollisuudet hallita painoamme. Emme ole siinäkään suhteessa toistemme kanssa samalla viivalla.  Jos kyse olisikin vain itseään niskasta kiinni ottamisesta, kuten monet tuntuvat edelleen ajattelevan, lihavia ihmisiä tuskin olisi läheskään niin paljon kuin tänä päivänä.

Jatkuva painoon puuttuminen ja vaa´alle pakottaminen voivat vain kiihdyttää syömishäiriöiden kehittymistä. Erityisen vaarallista tällainen toiminta on lapsuudessa ja nuoruudessa, jolloin yksilön minäkuva ja itsetunto ovat vasta kehittymässä. Aikuisten painopuheilla onkin tärkeä rooli siinä, miten lapset suhtautuvat muun muassa syömiseen. Yksikin ajattelemattomasti lausuttu ja näennäisesti hyvää tarkoittava kommentti voi olla alkusysäys vaikkapa anoreksiaan johtavalla tiellä.  Itselleni olisi hyvinkin saattanut käydä niin, sillä jo alle kouluiässä sain toistuvasti kuulla terveydenhuollon ammattilaisten suusta, etten saisi syödä herkkuja, koska olen lihava. Nuo sanat ovat syöpyneet syvälle mieleeni, vaikka käyrien perusteella olinkin tuolloin korkeintaan hieman pyöreä. Onneksi perheessäni on kuitenkin aina ollut ns. terve suhde ruokaan, eikä painostani ole koskaan tehty numeroa, joten hyväksyn kehoni tänä päivänäkin sen kokoisena ja muotoisena kuin se on. Toki jenkkakahvat välillä ärsyttävät, mutta jokaisellahan meistä on omat ”makkaransa” kannettavanaan. Joillekin ne kehittyvät aikaisemmin, joillekin myöhemmin vaikkapa vaihdevuosien aikana estrogeenipuutoksen seurauksena, kuten Riitta Väisänenkin eilisessä keskustelussa kertoi.

En ole itse asiassa koskaan varsinaisesti laihduttanut, vaikka ihannepainoon onkin ollut jo vuosikausia jonkin verran matkaa. ”Sairaaladieetin” teho on tullut toki kerran testattua perusteellisesti, mutta en suosittele sitä kenellekään. On  varmasti hienoa, jos paino putoaa toivotusti ja hallitusti.  Mutta, voisiko tavoitteena jatkuvan vaa´an lukemien kyttäämisen sijaan ollakin ensisijaisesti oman kehon kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista huolehtimiseen keskittyminen. Äärimmäinen laihuuden ihannointi kun lienee joka tapauksessa vaarallisempaa kuin lievän ylipainon hyväksyminen. Mielestäni jokaisella ihmisellä on oikeus halutessaan heittää ja unohtaa vaaka kylpyhuoneen kaapin alle, jos pelkkä kyseisen kapistuksen näkeminenkin ahdistaa – ja vaikka ei ahdistaisikaan.  Itse tein niin jo kauan sitten, painosta riippumattomista syistä, mutta kuitenkin. Suosittelen. Olen siis tavallaan käynyt omaa vaakakapinaani jo kauan ennen kuin siitä on puhuttu.

Eilisessä lihavuuskeskustelussa pohdittiin sitä, saako lääkäri kysyä potilaan painoa. Totta kai saa, mutta se ei ole aina kuitenkaan relevanttia. Kun esimerkiksi flunssapotilaalta kysytään painoa ja pahimmassa tapauksessa vielä huomautetaan siitä, ihmisen kunnioittavan kohtaamisen osalta on menty aika pahasti metsään. Paljon parempi vaihtoehto olisikin kysyä, onko henkilön paino viime aikoina laskenut, noussut, vai pysynyt suunnilleen samana. Lukemia huomattavasti tärkeämpää olisikin aina pyrkiä selvittämään, kuinka nykyiseen tilanteeseen on tultu. Voihan olla, että ihminen on juuri laihtunut kymmenen kiloa ruokavaliomuutoksen myötä, mutta hoitava taho näkee hänet vain lihavana ihmisenä, jonka tulisi tehdä painolleen jotakin. Lääkärin tulisi siis läskeihin tuijottamisen sijaan kuunnella herkällä korvalla, mikä kullekin ihmiselle on missäkin tilanteessa merkityksellistä. Näin voidaan päästä tilanteeseen, että tavoitteita voidaan asettaa ja sisäistä motivaatiota niiden eteen työskentelyyn löytyy. Pelkällä ”Laihduta!”-kehotuksella ei kuitenkaan vielä pitkälle pötkitä. ”Syö vähemmän, liiku enemmän” -ohjekin on sellaisenaan varsin heppoinen.

Entä, onko lihavuus itsessään aina terveysriski? Kysymykseen ei näyttäisi olevan yksiselitteistä vastausta. Osa tutkimustuloksista puhuu sen puolesta, että on olemassa terveitä lihavia, mutta toisaalta näyttää olevan myös niin, että lihavuus lisää riskiä sairastua esimerkiksi kakkostyypin diabetekseen. Mutta kaikki ylipainoiset ihmiset eivät siihen sairastu, eivätkä kaikki diabeetikot suinkaan ole lihavia. Sama pätee myös kolesteroliin ja verenpaineeseen. Ovat eri sairauksien taustalla olevat syyt sitten mitkä tahansa, jokainen ihminen on hoidon arvoinen.  Painoindeksi ei saa missään nimessä ratkaista sitä, ketä hoidetaan ja ketä ei.

Läskiksi haukkuminen ja laiskaksi lylleröksi leimaaminen on todella haitallista ja loukkaavaa. Tällöin unohdetaan se, että lihavakin ihminen on aina paljon muutakin kuin painonsa. Painosta vain on tullut valitettavasti keskeinen, ellei peräti ainoa, yksilöä määrittävä tekijä. Tästä pääsenkin siihen, että lihavuuteen ja vammaisuuteen suhtautumisessa on yllättävän paljon samoja piirteitä. Yhteiskunnan silmissä lihavat ihmiset ovat ensisijaisesti lihavia ja vammaiset ihmiset nimenomaan vammaisia. Lihavia ihmisiä pidetään laiskoina ja leppoisina, vammaisia avuttomina reppanoina. Yhteistä on, että sekä lihavat että vammaiset ovat vammattomien ja normaalipainoisten silmissä huonompia kuin muut.  Itseään muita parempina pitävien olisi kuitenkin hyvä muistaa, että pilkkaamalla ei yksikään vammainen muutu vammattomaksi tai lihava laihaksi.
(Kuva: Pixabay)