10. joulukuuta 2018

Jokainen ihminen on vapaa ja tasavertainen?

"Kaikki ihmiset syntyvät vapaina ja tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan. Heille on annettu järki ja omatunto, ja heidän on toimittava toisiaan kohtaan veljeyden hengessä."
Näin todetaan YK:n ihmisoikeusjulistuksen ensimmäisessä artiklassa. Tämä yleismaailmallinen asiakirja täyttää tänään 70 vuotta. Tämän julistuksen tavoitteena on ollut turvata jokaiselle ihmiselle ihmisarvoinen elämä, yhteiskunnalliset osallistumismahdollisuudet ja perustoimeentulo riippumatta yksilön taustasta, sukupuolesta tai yhteiskunnallisesta asemasta. Tämä julistus on moraalisesti velvoittava, mutta ei kuitenkaan varsinaisesti oikeudellisesti sitova. Näin ollen on tarvittu vielä erillisiä ihmisoikeussopimuksia, kuten lasten, naisten ja vammaisten ihmisten oikeuksia koskevia sopimuksia, joiden ratifiointi sitoo valtioita noudattamaan niitä siten, että kaikkien kyseisessä maassa asuvien ihmisten oikeudet toteutuvat. Ihmisoikeudet ovat luonteeltaan luovuttamattomia, toisiinsa liittyviä ja toisistaan riippuvia sekä perustavanlaatuisia.

Siitä huolimatta ihmisoikeuksia rikotaan päivittäin eri puolilla maailmaa, eikä Suomikaan tässä suhteessa ole poikkeus - valitettavasti. Muun muassa vähemmistöihin kohdistuvaa syrjintää ja viharikoksia tapahtuu jatkuvasti. Mitä tulee ihmisoikeuksien toteutumiseen aina ja kaikkialla, näyttää siltä, että maailma ei tule koskaan valmiiksi. Siitä huolimatta haluaisin uskoa, että tulevaisuudessa ihmisoikeuksia kunnioitetaan aiempaa paremmin niin meillä kuin muuallakin. Kauniista puheista ja hienoista tavoitteista huolimatta ihmisoikeudet eivät kuitenkaan toteudu tänä päivänäkään automaattisesti, joten niitä tulee puolustaa ihan joka päivä - ei vain näin juhlapäivän kunniaksi.


3. joulukuuta 2018

Minne mennään?

Tänään vietetään jälleen kansainvälistä vammaisten päivää. Päivää, jolloin kiinnitetään huomiota vammaisten ihmisten oikeuksiin. Invalidiliiton 80-vuotisjuhlan teeman mukaisesti tavoitteena on yhdenvertainen ja esteetön Suomi. Mutta, kuinka kaukainen tuo päämäärä on tämän päivän yhteiskunnassa? Tänä vuonna nostetaan esille erityisesti vamman omaavien ihmisten liikkumisen haasteet ja etenkin vammaispalvelulain mukaisiin kuljetuspalveluihin liittyvät ongelmat, joista on kirjoiteltu viime aikoina niin virallisia kannanottoja kuin mielipidekirjoituksiakin, ja ihan syystä. 

Välillä kyydit ovat jääneet kokonaan tulematta, välillä ne ovat tulleet joko liian aikaisin tai liian myöhään. Kyllä vammaisen ihmisenkin olisi mukava ehtiä konserttiin ajoissa ja olla siellä loppuun asti. Tyhjässä teatterisalissa on myös tylsää istuskella pitkään ennen näytöksen alkamista tai sen päätyttyä. Kauppakassien kanssa kyydin odottelu ei sekään ole mukavaa, on sitten talvipakkaset tai kesähelteet.  Taksin sopivuudesta asiakkaan tarpeisiin ei myöskään aina ole varmuutta, jolloin matkan turvallisuudestakaan ei ole takeita. Kuljetuspalvelut eivät ole nykyään yhtä joustavia kuin ennen, sillä matkan ajankohta pitää olla asiakkaalla tiedossa jo vähintään tunteja, joskus jopa vuorokausi ennen matkaa. Ole siinä sitten spontaani. No, vammaisena on kyllä muutenkin tottunut siihen, että kaikki pitää suunnitella ja aikatauluttaa mahdollisimman tarkkaan etukäteen. Mutta ajattelee asiaa miten päin tahansa, aito yhdenvertaisuus liikkumisessa vammattomien ja vammaisten ihmisten välillä on todella kaukana. 

Ai miten niin, saatat ihmetellä. Voithan sinä käyttää taksia.  Totta, mutta en voi käyttää julkisia kulkuvälineitä, sillä ne eivät ole minulle vaikean liikuntavammani vuoksi saavutettavissa olevia, minulla ei ole ajokorttia enkä voi kävellä paikasta toiseen. Näin ollen minulle jää oikeastaan vain yksi mahdollinen tapa liikkua (ainakin periaatteessa vaivattomasti) paikasta toiseen - nimittäin invataksikyyti. Tavalliseen taksiin kun minä ja tuolini emme "taivu". Kun käytettävissä on vain yhdeksän edestakaista matkaa kuukaudessa, pakottaa se miettimään menemisensä ja tulemisensa aika tarkkaan. Oletko koskaan miettinyt, mihin käyttäisit nuo kaksi viikoittaista matkaa, jos kaikki asiointi- ja vapaa-ajanmenosi olisi sovitettava niihin? Toki voisit käyttää vaikka kaikki kahdeksantoista yhdensuuntaista matkaasi jo kuukauden ensimmäisen viikon aikanakin, mutta miten pärjäisit sitten kuukauden loppuun. 

Nyt haastankin sinut miettimään, minne menisit, jos mahdollisuutesi liikkua ja osallistua rajoittuisivat noihin yhdeksään edestakaiseen matkaan kuukaudessa. Suuntaisitko kulkusi kenties kauppaan, kirjastoon, konserttiin tai kaverin kanssa kahville - ja muistathan myös, että kotiinkin on kiva palata. Niin, ja matkan varrella et voi piipahtaa esimerkiksi apteekissa ilman, että taas on yksi matka käytetty... Utelias kun olen, olisi mukavaa, jos kertoisit, miten sinä matkasi käyttäisit. 

Kunpa liikkumista osattaisiin pitää aiempaa paremmin ihmisten perusoikeutena. Sujuva liikkuminen kun on itse asiassa monenlaisen osallistumisen oleellinen edellytys. Jos vammaisille henkilöille välttämättömät kuljetuspalvelut eivät toimi toivotulla tavalla, vaarana on, että ainakin osa vammaisista ei liiku, vaikka haluaisikin. Siksi kuljetuspalveluja järjestettäessä olisi kiinnitettävä huomiota paitsi kuljetuskaluston ominaisuuksiin, myös  kuljettajien tietotaitoon ja asenteisiin. Ei ole oikein, että asiakas joutuu esimerkiksi opastamaan tuolinsa oikeaoppisessa kiinnittämisessä tai lähtemään kotiin kesken elokuvan, koska muussa tapauksessa kotiin pääseminen on epävarmaa, sillä vammaisten kuljetuksiin sopivia autoja ei aina ole riittävästi. Onpa vammaisten henkilöiden työpäiviäkin pyritty välillä "lyhentämään" samasta syystä. Törkeää toimintaa, sanon minä. Matka liikkumisen ja osallistumisen yhdenvertaisuuteen on siis vielä valitettavan pitkä. Nähtäväksi jää, mihin suuntaan uudistuva vammaislainsäädäntö meitä kuljetuspalveluiden tarpeessa olevia vie.  

Hyvää kansainvälistä vammaisten päivää!


21. marraskuuta 2018

Halpa hintako kuntoutuksen laadun tae?

Kela kyykyttää kuntoutuskenttää kilpailutuksillaan

Kuluvan syksyn aikana Kelan vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen kilpailutukset ovat puhuttaneet kovasti lehtien palstoilla ja verkon keskusteluryhmissä. Kritiikki on ollut nähdäkseni täysin aiheellista. Erilaiset ihmiset vammaisten lasten vanhemmista, kuntoutuksen ammattilaisiin ja kansanedustajiin ovat ilmaisseet ajatuksiaan kilpailutusten järjettömyydestä ja tyrmistyksensä siitä,  että kilpailutuskriteerit ovat  muuttuneet sellaisiksi, että hinta ratkaisee nyt 80-prosenttisesti, laadun osuuden jäädessä vain 20 prosenttiin. Viimeksi osuudet olivat sentään fifty fifty. Itsekin yli 40 vuoden fysioterapian asiakkuuskokemuksella pidän tällaista suhdetta todella järjettömänä. Kuntoutuksen toimivuuden ja tuloksellisuuden kannalta kun olisi aina ensiarvoisen tärkeää, että tuttu, osaava ja asiakkaansa hyvin tunteva ammattilainen saisi tehdä työnsä rauhassa ilman pelkoa siitä, kuinka aina muutaman vuoden välein  käytävissä tarjouskilpailuissa käy. Tämä korostuu etenkin lasten terapioissa, joissa terapeuttien koulutuksella ja erityisosaamisella on todella suuri merkitys. Mutta kokemuksesta voin sanoa, että kyllä kilpailutus stressaa aikuista asiakastakin  - aina.  

Joudun itse asiassa hakemaan kuntoutusta pahimmillaan peräti joka vuosi. Tästä voinee tehdä sen järjenvastaisen johtopäätöksen, että Kela uskoo yhä  ihmeeseen, mutta ei luota siihen, että asiakas varmasti ilmoittaisi, jos sellainen hänen kohdalleen vaikkapa synnynnäisen vamman katoamisen muodossa tapahtuisi. Vuosittain toistuva terapian tarpeen todistelu vie aikaa, energiaa ja rahaa joten, jos säästöjä kaivataan, niitä voisi kyllä paljon mieluummin etsiä paperinpyörityksen keventämisestä kuin kuntoutuksen laadun heikentämisestä. Terapeuttien kirjoittamille palautteille ja asiakkaiden omille näkemyksille terapioiden tarpeellisuudesta soisi annettavan huomattavasti enemmän painoarvoa kuin tällä hetkellä. Yleislääkäri, joka todennäköisesti kohtaa vammaisen kuntoutujan ensimmäistä ja usein samalla myös viimeistä kertaa, ei ole nähdäkseni paras asiantuntija vaativasta lääkinnällisestä kuntoutuksesta päätettäessä, vaikka kuntoutussuunnitelman laatiikin.

Voidaan kysyä myös, arvostaako Kela kuntoutuksen ammattilaisten osaamista ja pitkäaikaisen kokemuksen tuomaa ammattitaitoa riittävästi,  jos mahdollisimman alhaiseksi laskettu euromäärä ratkaisee pelin esimerkiksi juuri uraansa aloittelevan palveluntuottajan eduksi kokeneen kuntouttajan jäädessä ilman sopimusta? Mielestäni ei. Tämä onkin mielestäni se keskeinen tekijä, joka osoittaa, ettei kuntoutuksen laatua tulisi mitata ensisijaisesti rahassa. Vanha totuushan on, että halvalla saa harvoin hyvää ja uskon sen pätevän myös vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen kohdalla. Nyt toteutetuissa kuntoutuksen kilpailutuksissa sekä yksilö- että laitoskuntoutuksessa ilman sopimusta jäi  ennennäkemättömän suuri joukko oman alansa kokeneita osaajia, kun Kela pudotti heidät listoiltaan vain muutaman euron tähden. Tästä esimerkiksi käy maankuulu Maskun neurologinen kuntoutuskeskus, joka kuului "halpuutuskilpailussa" häviäjien joukkoon laitoskuntoutuksen puolella.  Käsittämätöntä sanon minä, vaikka en itse kyseisen paikan moniammatillisia  kuntoutuspalveluja ole koskaan käyttänytkään.

Huolestuttavin tilanne on kuitenkin mielestäni sellaisilla paikkakunnilla, joille ei jäänyt esimerkiksi ainuttakaan lastenneurologiaan erikoitunutta fysioterapeuttia. Enpä yhtään ihmettele, että monet CP-vammaisten lasten vanhemmat ovat asiasta kauhuissaan. Heitä pelottaa, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. No, onneksi Kela sentään otti onkeensa ja järjestää lasten ja nuorten vaativan lääkinnällisen kuntoutuksen osalta uuden hankinnan, joka on tarkoituksena avata viimeistään joulukuussa. Nyt käynnissä on myös selvitys kilpailutuksen kehittämiseksi. Vielä on siis toivoa toivottomalta tuntuvien tilanteiden korjaantumisesta, onneksi. 

Laadusta tinkiminen tulee usein kalliiksi

Terapiasuhteen katkeamisella voi ollakin kohtalokkaat, monimuotoiset ja kauaskantoiset seuraukset. Se on yksinkertaisesti liian kova hinta vaikeavammaisten henkilöiden maksettavaksi. Niinpä se, missä Kela kuvittelee tänään säästävänsä, voi tulevaisuudessa osoittautua jopa moninkertaisesti kalliimmaksi.  Luottamussuhteen luominen uuteen terapeuttiin kun ei koskaan synny hetkessä, eivätkä kaikkien ihmisten kemiat aina edes kohtaa. Tämä seikka korostuu erityisesti psykoterapiassa, mutta enpä minäkään toki haluaisi työskennellä sellaisen fysioterapeutin kanssa, joka ei kohtaisi ja kohtelisi minua vaikeasta liikuntavammastani huolimatta täysivaltaisena ihmisenä, joka on oman elämänsä, vammansa ja kuntoutuksensa asiantuntija. Kuntoutuksessa on kysymys ennen kaikkea toimivasta vuorovaikutuksesta. Se on yhteistyötä, jossa osapuolten tulee jakaa yhteiset käsitykset tavoitteista ja keinoista, joilla niitä kohti edetään. Olen helpottunut ja onnellinen saadessani jatkaa viikoittaisia "balettiharjoituksia" tutun terapeutin kanssa. Ja teille, joille kilpailutus toi eteen uuden terapeutin valitsemisen, toivotan onnea terapiasuhteen alkumetreille.

Nyt olisi kyllä jo korkea aika panna piste ihmisiä kyykyttäville kilpailutuksille. Tilanne vaikeavammaisten ihmisten kohdalla on täysin kestämätön, sillä kilpailutus on ulottanut lonkeronsa kuntoutuksen lisäksi myös Kela-kyyteihin ja tulkkauspalveluihin. Palveluihin, joiden riittävyys ja sujuvuus on välttämätön edellytys sille, että myös kyseisten palvelujen käyttäjät voisivat keskittyä siihen, mikä on tärkeintä, nimittäin elämiseen. Jatkuva epävarmuus, loputon hakemusten täyttäminen ja  asioiden selvitteleminen syö ihmistä, valitusten kirjoittamisesta ja päätösten odottelusta puhumattakaan. Entä, mitä kaikkea sote mahdollisesti tuokaan tullessaan. Sitä en viitsi vielä ajatellakaan...


5. lokakuuta 2018

CP-vammaiset - tuntematon työvoimareservi?


Vammaisuus on ilmiö, johon liittyy edelleen runsaasti ennakkoluuloja. Vielä tänä päivänäkin on ihmisiä, jotka ajattelevat, että vammaisen lapsen syntymä on seurausta aiempien sukupolvien synneistä.  Yhä edelleen osa vammattomista tuntuu luulevan, että vamma voi tarttua, vaikka ajatus onkin täysin järjetön.  Sitkeässä ovat nekin oletukset, että CP-vamma vaikuttaa ennen kaikkea henkilön kykyyn ajatella, puhua ja ymmärtää puhetta. Näin siitäkin huolimatta, että CP-vamma on aina liikuntavamma. Siihen saattaa toki liittyä monenlaisia liitännäisongelmia, mutta vaikeudet liikkumisessa ovat ainoa asia, joka yhdistää kaikkia CP-vamman omaavia ihmisiä lapsista aikuisiin. Nekin vaihtelevat toki yksilöittäin huomattavasti hyvin lievästä kömpelyydestä todella vaikeaan monivammaisuuteen. CP-vamma on luonteeltaan pysyvä. Se ei ”katoa” iän karttuessa. Kolmanteen ikävuoteen mennessä saatu diagnoosi säilyy siis samana, mutta vamman vaikutukset yksilön elämään saattavat muuttua paljonkin kehityksen edetessä ja ikääntymisen myötä. CP-vamman mukanaan tuomien fyysisten ja toiminnallisten rajoitteiden lisäksi vammaisten ihmisten kohtaamat ennakkoluulot saattavat vaikuttaa heidän elämäänsä jopa vammaa enemmän. Tässä kirjoituksessa pohditaan, miten voisimme madaltaa CP-vammaisten ihmisten kynnyksiä päästä mukaan työelämään.

Ennakkoluulot edelleen työllistymisen esteenä

Suomen vammaispolitiikan keskeisiä tavoitteita ovat jo pitkään olleet täysi osallistuminen ja tasa-arvo. Näin ollen oikeus koulutukseen ja työhön on keskeisellä sijalla, kun tarkastellaan vammaisten henkilöiden mahdollisuuksia osallistua yhteiskunnassamme. Suomen CP-liitto ry perustettiin aikanaan vuonna 1965 edistämään CP-vammaisten lasten mahdollisuutta päästä kouluun. Tänä päivänä lähikouluperiaate toteutuukin onneksi jo varsin hyvin, mutta oppivelvollisuuden suorittamisen jälkeen haasteita riittää vieläkin. Vammattomille nuorille tarjotaan lähes rajattomasti erilaisia koulutusvaihtoehtoja, mutta monille liikuntavammaisille ehdotetaan mieluummin vain jotain tuttua ja turvallista, kuten kaupallista peruskoulutusta, josta pääsee sitten toimistotöihin. Tällöin opinto-ohjauksessa saatetaan unohtaa jopa kysyä, mikä nuorta itseään oikeasti kiinnostaa. Pahimmassa tapauksessa CP-vammaisen nuoren toiveita vaikkapa lääkärin tai papin ammatista vähätellään ja hänen suunnitelmilleen nauretaan. Mielestäni kaikkia koulutusratkaisuja tulisi ehdottomasti miettiä aina yksilön kyvyt ja vahvuudet edellä vamman vaikeusasteesta riippumatta. Ikävä kyllä korkeakaan koulutus ei kuitenkaan takaa työllistymistä, ainakaan pitkäaikaisesti.

Olen ollut todella onnekas saadessani tehdä koulutustani vastaavia akateemisia pätkätöitä yliopistolla jo kohta kaksikymmentä vuotta, sillä monet korkeasti koulutetut CP-vammaiset jäävät kokonaan työelämän ulkopuolelle. Heidän joukossaan on sekä lievästi että vaikeasti vammaisia. Tämä on todella valitettavaa, sillä heissä olisi varmasti paljon käyttämätöntä potentiaalia eikä motivaatiotakaan taatusti puuttuisi, jos työstä kiinni saisi. Työssä on kysymys paljon muustakin kuin taloudellisesta turvasta. Työ antaa tekijälleen tunteen merkityksellisyydestä ja kokemuksia pystyvyydestä. Työssä on kysymys ennen kaikkea osallisuudesta, ja se voimaannuttaakin tekijäänsä monin tavoin. On ikävää, että turhat ennakkoluulot voivat muodostua esteeksi parhaimman hakijan palkkaamiselle, mikäli hänellä sattuu olemaan jokin näkyvä vamma. Elinkeinoelämän keskusliitto toteaakin tuoreessa Työ ei syrji -kampanjassaan osuvasti näin:


”Työn ja tekijän väliin tulee liian usein syrjintä. Se on turhaa, sillä työ ei syrji. Sen tekevät asenteet.”

Siis ihmiset erilaisine oletuksineen ja stereotyyppisine ennakkokäsityksineen. Lopuksi tarkastellaankin vielä hieman sitä, voisiko nimettömästä rekrytoinnista olla apua myös CP-vammaisten ihmisten työllistymisessä.

Anonyymilla rekrytoinnilla työsyrjintää vastaan

Monissa Euroopan maissa anonyymi työnhaku on ollut arkea jo vuosia etenkin yksityisellä sektorilla. Yhdysvalloissa se on puolestaan varsinkin suuryrityksissä vallitseva toimintatapa, sillä sen on havaittu olevan tehokkain keino palkata parhaat työntekijät. Siinä haastatteluun kutsuttavien valinnasta päättävät arvioivat hakijoita vain osaamisen, tutkinnon, ammatin ja työkokemuksen perusteella. Siis vain sellaisten tekijöiden pohjalta, joilla on oikeasti merkitystä työn tekemisen kannalta. Nykyaikaiset sähköiset hakupalvelut mahdollistavat Suomessakin sen, että hakemuksista jätetään automaattisesti pois esimerkiksi työnhakijan nimi, ikä ja sukupuoli. Rekrytointiprosessi on kuitenkin vain harvoin nimetön loppuun asti, sillä haastattelutilanteessa työnantaja ja työntekijä kohtaavat yleensä kasvotusten. Entä, jos haastattelut toteutettaisiinkin vaikkapa sermin takaa, siis vähän samaan tapaan kuin Voice of Finlandin ääni ratkaisee -vaiheessa. Saisiko esimerkiksi pyörätuolilla liikkuva CP-vammainen silloin helpommin tuotua osaamisensa esille, kun haastattelijan huomio ei kiinnittyisi ulkoisiin seikkoihin?  Itsestänikin tuntuu aina silloin tällöin siltä, että juuri liikkumisvälineeni on aina ensimmäinen ja joskus jopa ainoa asia, joka ensimmäisellä kohtaamisella nähdään. Avoin rekrytointi voisi olla työpaikoille etenkin tulevaisuudessa keskeinen imagokysymys, joka kertoisi siitä, että kaikkia ihmisiä kohdellaan tasapuolisesti.  Laitkin velvoittavat jo nyt myös työantajia yhdenvertaisuuden toteuttamiseen. Siihen liittyen EK toteaakin kuvaavasti:
”Syrjimättömyys on koko suomalaisen yhteiskunnan etu ja se kääntyy jokaisen työnantajan, työntekijän ja kansalaisen eduksi. Suomella ei ole varaa hukata yhdenkään osaavan ja työkykyisen työpanosta.”

Myös CP-vammaisilla henkilöillä on runsaasti osaamista ja kykyjä, joille olisi käyttöä työelämässä. Joukossamme on monien alojen ammattilaisia ja eri tavoin lahjakkaita ihmisiä. Vamman kanssa eläminen vaatii usein kärsivällisyyttä, viranomaisten kanssa taistelu kysyy sinnikkyyttä, henkilökohtaisten avustajien työnantajana toimiminen kehittää esimies- ja ryhmätyötaitoja ja vamman aiheuttamien rajoitteiden "kiertäminen" luovuutta, joten perinteisesti vajavuutena nähty vamma moninaisine vaikutuksineen voisikin hyvin olla vahvuus, jos se vain osattaisiin sellaisena nähdä. Vaikka vammastaan ei tarvitsekaan hakemuksessa välttämättä kertoa, voi esimerkiksi mahdollisen työpaikan hissittömyys nousta kynnyskysymykseksi jo heti hakuprosessin ensimetreillä.  Jos liikuntavammainen hakija tiedustelee esteettömyydestä etukäteen, saattaa hyvinkin käydä niin, että hänen hakemuksensa päätyy ikään kuin automaattisesti ei käsiteltävien papereiden pinoon. Siksi olisikin toivottavaa, että työpaikkojen saavutettavuudesta kerrottaisiin avoimesti jo työpaikkailmoituksissa – tai edes nettisivuilla. Tänä päivänä sellaiseen ei vielä juurikaan törmää. Poikkeuksena jotkin vammaisjärjestöissä avoinna olevat paikat, joissa hakijan omakohtaiset kokemukset vammaisuudesta voidaan katsoa jopa eduksi. Kauniista puheista ja hyvistä tavoitteista huolimatta matka siihen, että vammattomat ja vammaiset työnhakijat olisivat yleisesti keskenään aidosti samalla viivalla, on kuitenkin vielä pitkä. Näin ollen tarvitaan siis edelleen niin asennemuutosta, tietojen lisäämistä kuin ihmisten erilaisuuden arvostamistakin, jotta työelämässä ei jonain päivänä syrjittäisikään enää ketään. Siispä:
Pyyhi pois ennakkoluulosi,
terästytä siis myös kuulosi
Maailman CP-päivän kunniaksi
kun tehdään vammaa tutummaksi.

Jos tunnistat omat tietovirheesi,
voit korjata myös käytöserheesi.
Näin muutetaan huomista paremmaksi
CP-vammaisillekin valoisammaksi.

Vaikuta sinäkin fiksuuteesi ja
hylkää huonot asenteesi.
CP on vain yksi henkilön ominaisuus,
kenties siinä piilee jopa yksilön vahvuus.


















































22. elokuuta 2018

Koulurauha - jokaisen oppilaan oikeus

Tänään on jälleen julistettu  koulurauha alkaneelle lukuvuodelle. Tänä vuonna teemana on vaikuttaminen koulussa. Tarkoituksena on siis pohtia, miten jokainen kouluyhteisön jäsen voi omalta osaltaan vaikuttaa koulussa vallitsevaan ilmapiiriin. Tekojen ei tarvitse olla suuria ja mullistavia. Pienilläkin asioilla on merkitystä. Näin ollen koululaisten valitsema tämänvuotinen slogan "Sinäkin voit vaikuttaa.  - Hymykin auttaa.", onkin varsin osuva.  Samalla mietitään myös sitä, kuinka oppilaiden vaikutusmahdollisuuksia voitaisiin lisätä. 

Ajatus koulurauhasta - siitä, että jokaisella oppilaalla olisi koulussa hyvä olla, kukaan ei jäisi yksin eikä ketään kiusattaisi - on todella tärkeä ja kaunis. Mutta samalla se on edelleen varsin kaukana todellisuudesta. Tuore kysely paljastaa nimittäin karun tosiasian tämän päivän koulumaailmasta. Pelastakaa Lapset ry:n keväällä 2018 toteuttaman Lapsen ääni -kyselyn tulokset osoittavat, että lähes 70 prosenttia vähävaraisten perheiden lapsista ilmoitti joutuneensa kiusatuksi koulussa. Osuus on minusta hätkähdyttävän suuri. Kiusaaminen on siis kouluissa edelleen valitettavan yleistä. Siitäkin huolimatta, että kiusaamisen vastaista työtä on tehty jo varsin pitkään. Tutkimustulosten valossa vaikuttaa kuitenkin siltä, että erilaisuudesta ja eriarvoisuudesta ei vieläkään puhuta kouluissa riittävästi, aiheutuvat ne sitten vaikkapa köyhyydestä, etnisestä taustasta tai vammaisuudesta. Huolestuttavaa on, että monet oppilaat kokevat, ettei kiusaamiseen puututa eikä kukaan oikeasti välitä siitä, mitä heille kuuluu. Kiinnostava kysymys onkin, miksi kiusaaminen jää kouluissa yhä usein huomaamatta. Miten ihmeessä yksikään opettaja voi sulkea siltä silmänsä? 

Koulurauha -ohjelman keskiössä on hienoja periaatteita: oppilaiden osallisuus, yhteisöllisyys ja yhdessä tekeminen. Toivon todella, että ilo ja into näkyy koulutyössä ympäri Suomen myös tänä lukuvuonna. Jokainen kouluyhteisön jäsen on vastuussa siitä, että kaikki oppilaat voisivat kokea olevansa tärkeitä ja hyväksyttyjä ominaisuuksistaan riippumatta. Oppimista tukeva, turvallinen ja muutenkin toimiva koulu vaatii kaikkien osapuolten aktiivisuutta ja aitoa sitoutumista ihan jokaisena koulupäivänä. Koulurauha rakennetaan yhdessä. 


3. elokuuta 2018

Esikouluun jo viisivuotiaana?

Pian on taas se hetki, kun koululaiset astuvat opintielle. Viime aikoina on keskusteltu vilkkaasti erityisesti oppilaiden saamasta tuesta. OAJ:n keväällä 2018 toteuttaman kyselyn tulosten mukaan lasten oikeudet tukeen ja esimerkiksi erityisopetukseen esiopetuksessa eivät aina toteudu. Näin on siitäkin huolimatta, että jokaisella lapsella on oikeus tarvitsemaansa tukeen myös esiopetusvuoden aikana perusopetuslain nojalla. Tässä yhteydessä lienee paikallaan muistuttaa, että esiopetuksesta tuli kaikkia lapsia velvoittavaa jo kolme vuotta sitten. Mutta, missä onkaan kuntien vastuu tarjota sellaista varhaiskasvatusta ja esiopetusta, joka ottaisi nykyistä paremmin huomioon lasten yksilöllisiä tarpeita ja tarjoaisi riittävää ja tarkoituksenmukaista tukea mahdollisimman varhaisessa vaiheessa ja riittävän pitkään. Vaikka resursseja olisikin, kaikilla ei valitettavasti välttämättä ole tahtoa toteuttaa lain kirjainta siten, että lapsen etu toteutuisi aina niin hyvin kuin mahdollista.

Ongelmia näyttävät aiheuttavan muun muassa liian suuret ryhmäkoot ja tuen saamisen viivästyminen. Lasten oppimisvalmiuksissa on luonnostaan eroja. Niiden tasoittamiseksi OAJ onkin esittänyt maksuttoman esiopetuksen muuttamista kaksivuotiseksi. Tällöin lapset menisivät siis esikouluun jo viisivuotiaina. Esitystä on perusteltu muun muassa sillä, että maksuttoman esiopetuksen laajentaminen jo viisivuotiaisiin lisäisi koulutuspolkujen yhdenvertaisuutta. Tällä hetkellä useampi kuin joka viides viisivuotias lapsi ei osallistu lainkaan varhaiskasvatukseen. Iso osa näistä lapsista tulee perheistä, joissa vanhemmat ovat vähemmän koulutettuja ja pienituloisia. Kaksivuotinen esiopetus olisi varmasti erityisesti tällaisten perheiden lapsille hyvä alku koulutielle. 

Tänä syksynä tuhannet viisivuotiaat pääsevät maksuttoman varhaiskasvatukseen, kun yhdeksässätoista kunnassa kokeillaan mallin toimivuutta. Mielenkiintoista on, että mukana kokeilussa ovat molemmat "kaupunkini" eli Salo ja Turku. Tavoitteena on nostaa varhaiskasvatuksen osallistumisastetta ja lisätä samalla koulutuksellista tasa-arvoa. On selvää, että laadukas varhaiskasvatus antaa lapsille hyvät edellytykset kasvuun, kehitykseen ja oppimiseen. Kauaskantoisena hyötynä voidaan nähdä myös syrjäytymisen ehkäiseminen, kuten opetusministeri on kokeilun tärkeyttä perustellessaan todennut.  Onkin mielenkiintoista seurata, mitä esiopetuksen laajentamisen tiimoilta tulee tapahtumaan. 

Lapsen edun ja oikeuksien tulee olla etusijalla varhaiskasvatusta ja esiopetusta kehitettäessä ja lainsäädäntöä uudistettaessa. Vaikka oppimisherkkyys lieneekin parhaimmillaan juuri viiden vuoden iässä, on kuitenkin hyvä muistaa, että lapsi on tuolloin vielä ensisijaisesti lapsi, ei esikoulun oppilas. Ei se lapsuus nykyiselläänkään ainakaan minun mielestäni liian pitkä ole. Olisi suotavaa korostaa, että oppimista voi tapahtua leikkien ja pelien kautta. Näin uusien taitojen opetteluun ja uusien asioiden oivaltamiseen liittyisi aitoa iloa. Tämä on tärkeää muun muassa oppimismotivaation säilymisen kannalta. Pakonomainen puurtaminen ei kuulu varhaislapsuuteen. 

Oppimisen iloa kaikille eskarilaisille!

5. maaliskuuta 2018

Vammaiset – uudet huutolaiset?

”Suomessa on vielä vuonna 2018 huutolaispoikia ja -naisia. Heidät annetaan hoidettavaksi sille, joka huutaa vammaisista huutokaupassa pienimmän summan. Nykyhuutolaisilla ei ole valinta- tai valitusoikeutta elämäänsä koskeviin päätöksiin.”

Näin terävästi kirjoittaa Iltalehden kolumnissaan Tuomas Enbuske 2. maaliskuuta 2018, ja ikävä kyllä hän on täysin oikeassa.  Suomessa kun jopa vammaisten henkilöiden elämänmittaiset palvelut kilpailutetaan edelleen hankintalain nojalla. Kilpailutus voi siis pahimmillaan toteutua jopa parin vuoden välein. Tämä saattaa johtaa siihen, että ihminen joutuu muuttamaan pois kodistaan itselleen vieraiden avustajien armoille. Ja kaiken tämän tarpeettoman stressin takana on aina raha. Aika julmaa leikkiä ihmisten hyvinvoinnin kustannuksella. Ajatus aidosta valinnanvapaudesta sotepalveluissa tuntuu vielä todella kaukaiselta, kun vammaispalveluissa ei aina toteudu edes se, että asiakkaalta kysytään mielipidettä hänen omaan elämäänsä liittyvissä keskeisissä kysymyksissä. Se, että vammaiselle henkilölle ”osoitetaan” esimerkiksi paikka tietyssä asumispalveluyksikössä tai päivätoimintaryhmässä, sotii vahvasti myös YK:n vammaisten ihmisten oikeuksia koskevaa yleissopimusta vastaan.


Vammaisjärjestöjen yhteinen Ei myytävänä! -kansalaisaloite vaatii kilpailutuksen lopettamista vammaisten henkilöiden välttämättömissä palveluissa. Se luovutetaan eduskunnan puhemies Paula Risikolle ensi keskiviikkona.  Toivottavasti Suomi seuraa vihdoinkin monien muiden maiden esimerkkiä ja lopettaa hankintalain soveltamisen vammaisten tarvitsemissa palveluissa. Se olisi iso askel ihmisoikeuksiemme kunnioittamisen tiellä. On jopa tutkitusti totta, että riittävät ja tarkoituksenmukaiset palvelut näkyvät paitsi säästyneinä erikoissairaanhoidon ja korjausrakentamisen kustannuksina niin myös toimivampana arkena ja kohentuneena elämänlaatuna.

Meillä kaikilla on ominaisuuksiimme katsomatta oikeus hyvään ja itsemme näköiseen elämään. Vaikeakaan vamma ei sitä estä, jos saamme tarvitsemaamme yksilöllistä apua ja tukea ihmisiltä, jotka näkevät arvomme ihmisinä. Jos olemme ns. terveiden ihmisten silmissä ensisijaisesti vain taakka yhteiskunnalle, meidän on todella vaikeaa saada ääntämme kuuluviin. Kuinka usein unohdetaankaan, että myös me vammaiset olemme opiskelijoita, työntekijöitä, työnantajia ja kuluttajia – vain joitakin ”roolejamme” mainitakseni. Edellyttäen toki, että pystymme aidosti osallistumaan, näkyvien ja näkymättömien kynnysten sitä estämättä.  Aina, kun meidät typistetään vain vammaisiksi, kavennetaan ihmisyyttämme melkoisesti. 

Valitettavasti vielä nykyäänkin vammaisista puhutaan usein yhtenä ryhmänä, johon liitetään automaattisesti muun muassa sellaiset ominaisuudet kuin avuttomuus, heikkous, huonommuus – niin ja vaativaisuus. Aina ollaan kuitenkin jotakin erityistä vaatimassa…  No, kysynpä sinulta, käytkö vessassa ja suihkussa yksin? Tietysti, vastaat. Niin minäkin, jos vain pystyisin, mutta liikuntavammani vuoksi tarvitsen apua myös tällaisissa intiimeissä perusasioissa. Tätä seikkaa en voi suurellakaan sisulla muuksi muuttaa, mutta haluan vaikuttaa siihen, kuka minua arjessa avustaa sekä milloin ja miten avustaminen toteutetaan. Henkilökohtainen avustaja ei ole siis jokin ylimääräinen luksuspalvelu, jota vammaisille tarjotaan, vaan kysymys on välttämättömästä itsenäisen elämän mahdollistajasta.

Olen Enbusken kanssa samaa mieltä siitä, että hyväntekeväisyys on kaunista, mutta vammaisten auttaminen ei saa kuitenkaan tänään eikä huomenna jäädä vain harvojen hyväntekijöiden anteliaisuuden varaan. Emme kaipaa sääliä epäasiallisesta kohtelusta puhumattakaan. Viime päivinä paljon otsikoissa olleen hyväntekijä Brother Christmasin kerrotaan nimitelleen CP-vammaisia ”separeiksi”. Sisäpiirissä voin toki käyttää kyseistä sanaa joskus itsekin, samalla tavoin kuin kehitysvammaiset saattavat käyttää itsestään nimitystä ”kehari”. Mutta muissa yhteyksissä käytettyinä ne ovat loukkaavia ja ihmisarvoa alentavia termejä. Kaikesta huolimatta sanojakin tärkeämpää on sävy, joilla ne sanotaan. Brother Christmasin tapauksessa harmillista on toki sekin, että Koponen ei todennäköisesti edes tiedä, mistä CP-vammassa on kysymys. Hän vähättelee loukkaavaa kielenkäyttöään toteamalla auttaneensa monia kehitysvammaisia. No, siinä on juuri se mutta, ettei CP-vamman ja kehitysvamman välille voida laittaa yhtäläisyysmerkkiä. Eihän voida puhua sokeudestakaan, jos tarkoitetaankin kuuroutta. 

Kysymys ei ole eri vammojen arvottamisesta, vaan siitä tosiasiasta, että rajoitteet ja niistä aiheutuvat avuntarpeet vaihtelevat vammaryhmittäin – ja vieläpä yksilöittäin.  Jokaisella vamman omaavalla henkilöllä on vahvuuksia ja heikkouksia aivan samoin kuin sellaisilla ihmisillä, joilta jokin diagnoosi sattuu puuttumaan. Lähtökohtaisesti ihmisyys yhdistää kaikkia homo sapiens -lajin edustajia toisiinsa huomattavasti enemmän kuin jonkin vamman ilmeneminen tai sen puuttuminen meitä toisistamme erottaa. Siksi toivon todella, että vammaisten huutolaisuus tulisi vihdoinkin tiensä päähän. Onhan se häpeällistä, että maailman rikkaimpien maiden joukkoon kuuluvassa Suomessa ihmisoikeudet eivät tosiasiallisesti kuulukaan kaikille. Ihmisten yhdenvertaisuus on siis vielä kaukana.

Onneksi tämäkin epäkohta on kuitenkin korjattavissa, jos vain tahtoa löytyy. Ominaisuuksistaan riippumatta jokainen meistä ansaitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi – siis aidosti kohdatuksi ensisijaisesti ihmisenä. Meillä vammaisillakin on oikeus olla subjekteja omassa elämässämme ja aktiivisia toimijoita yhteiskunnassa. Emme halua olla pelkkiä numeroita ja kirjainyhdistelmiä asiakirjojen sivuilla. Päästäksemme pois marginaalista, tarvitsemme ripeästi korjauksia ihmisoikeustilanteeseen. Vammaisille välttämättömien palvelujen kilpailutuksen lopettamisesta on hyvä aloittaa. Huutolaisuuden aika on ehdottomasti ohi.