Siirry pääsisältöön

Vammaiset – uudet huutolaiset?

”Suomessa on vielä vuonna 2018 huutolaispoikia ja -naisia. Heidät annetaan hoidettavaksi sille, joka huutaa vammaisista huutokaupassa pienimmän summan. Nykyhuutolaisilla ei ole valinta- tai valitusoikeutta elämäänsä koskeviin päätöksiin.”

Näin terävästi kirjoittaa Iltalehden kolumnissaan Tuomas Enbuske 2. maaliskuuta 2018, ja ikävä kyllä hän on täysin oikeassa.  Suomessa kun jopa vammaisten henkilöiden elämänmittaiset palvelut kilpailutetaan edelleen hankintalain nojalla. Kilpailutus voi siis pahimmillaan toteutua jopa parin vuoden välein. Tämä saattaa johtaa siihen, että ihminen joutuu muuttamaan pois kodistaan itselleen vieraiden avustajien armoille. Ja kaiken tämän tarpeettoman stressin takana on aina raha. Aika julmaa leikkiä ihmisten hyvinvoinnin kustannuksella. Ajatus aidosta valinnanvapaudesta sotepalveluissa tuntuu vielä todella kaukaiselta, kun vammaispalveluissa ei aina toteudu edes se, että asiakkaalta kysytään mielipidettä hänen omaan elämäänsä liittyvissä keskeisissä kysymyksissä. Se, että vammaiselle henkilölle ”osoitetaan” esimerkiksi paikka tietyssä asumispalveluyksikössä tai päivätoimintaryhmässä, sotii vahvasti myös YK:n vammaisten ihmisten oikeuksia koskevaa yleissopimusta vastaan.


Vammaisjärjestöjen yhteinen Ei myytävänä! -kansalaisaloite vaatii kilpailutuksen lopettamista vammaisten henkilöiden välttämättömissä palveluissa. Se luovutetaan eduskunnan puhemies Paula Risikolle ensi keskiviikkona.  Toivottavasti Suomi seuraa vihdoinkin monien muiden maiden esimerkkiä ja lopettaa hankintalain soveltamisen vammaisten tarvitsemissa palveluissa. Se olisi iso askel ihmisoikeuksiemme kunnioittamisen tiellä. On jopa tutkitusti totta, että riittävät ja tarkoituksenmukaiset palvelut näkyvät paitsi säästyneinä erikoissairaanhoidon ja korjausrakentamisen kustannuksina niin myös toimivampana arkena ja kohentuneena elämänlaatuna.

Meillä kaikilla on ominaisuuksiimme katsomatta oikeus hyvään ja itsemme näköiseen elämään. Vaikeakaan vamma ei sitä estä, jos saamme tarvitsemaamme yksilöllistä apua ja tukea ihmisiltä, jotka näkevät arvomme ihmisinä. Jos olemme ns. terveiden ihmisten silmissä ensisijaisesti vain taakka yhteiskunnalle, meidän on todella vaikeaa saada ääntämme kuuluviin. Kuinka usein unohdetaankaan, että myös me vammaiset olemme opiskelijoita, työntekijöitä, työnantajia ja kuluttajia – vain joitakin ”roolejamme” mainitakseni. Edellyttäen toki, että pystymme aidosti osallistumaan, näkyvien ja näkymättömien kynnysten sitä estämättä.  Aina, kun meidät typistetään vain vammaisiksi, kavennetaan ihmisyyttämme melkoisesti. 

Valitettavasti vielä nykyäänkin vammaisista puhutaan usein yhtenä ryhmänä, johon liitetään automaattisesti muun muassa sellaiset ominaisuudet kuin avuttomuus, heikkous, huonommuus – niin ja vaativaisuus. Aina ollaan kuitenkin jotakin erityistä vaatimassa…  No, kysynpä sinulta, käytkö vessassa ja suihkussa yksin? Tietysti, vastaat. Niin minäkin, jos vain pystyisin, mutta liikuntavammani vuoksi tarvitsen apua myös tällaisissa intiimeissä perusasioissa. Tätä seikkaa en voi suurellakaan sisulla muuksi muuttaa, mutta haluan vaikuttaa siihen, kuka minua arjessa avustaa sekä milloin ja miten avustaminen toteutetaan. Henkilökohtainen avustaja ei ole siis jokin ylimääräinen luksuspalvelu, jota vammaisille tarjotaan, vaan kysymys on välttämättömästä itsenäisen elämän mahdollistajasta.

Olen Enbusken kanssa samaa mieltä siitä, että hyväntekeväisyys on kaunista, mutta vammaisten auttaminen ei saa kuitenkaan tänään eikä huomenna jäädä vain harvojen hyväntekijöiden anteliaisuuden varaan. Emme kaipaa sääliä epäasiallisesta kohtelusta puhumattakaan. Viime päivinä paljon otsikoissa olleen hyväntekijä Brother Christmasin kerrotaan nimitelleen CP-vammaisia ”separeiksi”. Sisäpiirissä voin toki käyttää kyseistä sanaa joskus itsekin, samalla tavoin kuin kehitysvammaiset saattavat käyttää itsestään nimitystä ”kehari”. Mutta muissa yhteyksissä käytettyinä ne ovat loukkaavia ja ihmisarvoa alentavia termejä. Kaikesta huolimatta sanojakin tärkeämpää on sävy, joilla ne sanotaan. Brother Christmasin tapauksessa harmillista on toki sekin, että Koponen ei todennäköisesti edes tiedä, mistä CP-vammassa on kysymys. Hän vähättelee loukkaavaa kielenkäyttöään toteamalla auttaneensa monia kehitysvammaisia. No, siinä on juuri se mutta, ettei CP-vamman ja kehitysvamman välille voida laittaa yhtäläisyysmerkkiä. Eihän voida puhua sokeudestakaan, jos tarkoitetaankin kuuroutta. 

Kysymys ei ole eri vammojen arvottamisesta, vaan siitä tosiasiasta, että rajoitteet ja niistä aiheutuvat avuntarpeet vaihtelevat vammaryhmittäin – ja vieläpä yksilöittäin.  Jokaisella vamman omaavalla henkilöllä on vahvuuksia ja heikkouksia aivan samoin kuin sellaisilla ihmisillä, joilta jokin diagnoosi sattuu puuttumaan. Lähtökohtaisesti ihmisyys yhdistää kaikkia homo sapiens -lajin edustajia toisiinsa huomattavasti enemmän kuin jonkin vamman ilmeneminen tai sen puuttuminen meitä toisistamme erottaa. Siksi toivon todella, että vammaisten huutolaisuus tulisi vihdoinkin tiensä päähän. Onhan se häpeällistä, että maailman rikkaimpien maiden joukkoon kuuluvassa Suomessa ihmisoikeudet eivät tosiasiallisesti kuulukaan kaikille. Ihmisten yhdenvertaisuus on siis vielä kaukana.

Onneksi tämäkin epäkohta on kuitenkin korjattavissa, jos vain tahtoa löytyy. Ominaisuuksistaan riippumatta jokainen meistä ansaitsee tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi – siis aidosti kohdatuksi ensisijaisesti ihmisenä. Meillä vammaisillakin on oikeus olla subjekteja omassa elämässämme ja aktiivisia toimijoita yhteiskunnassa. Emme halua olla pelkkiä numeroita ja kirjainyhdistelmiä asiakirjojen sivuilla. Päästäksemme pois marginaalista, tarvitsemme ripeästi korjauksia ihmisoikeustilanteeseen. Vammaisille välttämättömien palvelujen kilpailutuksen lopettamisesta on hyvä aloittaa. Huutolaisuuden aika on ehdottomasti ohi.