Kuinka kohtaat vammaisen?


Kuva: Pixabay

Vammaisia ja muitakin valtavirrasta poikkeavia ihmisiä on kautta historian kohdeltu huonosti. Heitä on syrjitty, pilkattu ja tuijoteltu. Ikävä kyllä tällainen epäasiallinen käyttäytyminen erilaisuutta kohtaan näyttää jälleen lisääntyneen, ja vammaisuus on tänä päivänä yleisin syrjintäperuste. Tuijottelu, nimittely ja epäkorrektit kysymykset saattavat johtaa siihen, että näkyvän vamman omaavat ihmiset rajoittavat liikkumistaan yleisillä paikoilla ja suurissa yleisötapahtumissa, koska silmätikuksi joutuminen satuttaa. Ymmärrän sen, vaikka itse en olekaan rajoittanut liikkumistani ja osallistumistani vammattomien kanssakulkijoiden mahdollisen asennevammaisuuden vuoksi. Sen sijaan muiden esteiden takia niin on täytynyt tehdä varsin usein. Minulle kun jo yksikin porras on liikaa, eikä ”junamainen” pyörätuolini mahdu läheskään kaikkiin hisseihin.

Tuijotatko vammaista?


On ilahduttavaa, että vammaisuus on viime päivinä ollut esillä mediassa. Yle Puheen Akti-ohjelmassa maanantaina 14.10.2019 toimittajat Jenny Lehtinen ja Jussi Putkonen kysyivät kuuntelijoilta: Tuijotatko vammaista? Ohjelmassa keskusteltiin siitä, miten vammaisiin ihmisiin Suomessa suhtaudutaan, millaisia tabuja vammaisuuteen edelleen liittyy ja kuinka niitä voitaisiin rikkoa. Ohjelmassa tuli hienosti esille se, että usein on vaikea tietää, miten vammaisuuteen tulisi ”suhtautua”. Minun neuvoni on se, ettei mitenkään erityisesti. Kun kohtaat vamman omaavan ihmisen, kohtele häntä samoin kuin haluaisit itseäsi kohdeltavan. Tuskin haluat, että sinua tuijotetaan tai pilkataan. Mitä sitten vammaiselle voi sanoa ja mitä häneltä uskaltaa kysyä? Apuaan voi kohteliaasti tarjota, jos henkilö vaikuttaisi olevan avun tarpeessa. Jos avusta kieltäydytään, sitä tulee kunnioittaa – älä siis lähde työntämään pyörätuoliani, jos en ole antanut siihen lupaa. Lapset suhtautuvat erilaisuuteen yleensä aikuisia mutkattomammin. Heidän uteliaisuutensa on hyväntahtoista. Siksi lasten esittämiin ”miksi tuo täti istuu kärryssä” -tyyppisiin kysymyksiin tulisi aina vastata asiallisesti, ja mieluiten kysymysten kohteena olevan henkilön toimesta. Näin vammaisuus on luonnollinen ja kohdattava asia, eikä jotakin pelottavaa ja vältettävää.

Edellä mainitussa Akti-ohjelman jaksossa äänessä olivat myös samana päivänä Yle Puheessa alkaneen Vammaiskultti -sarjan juontajat Jenniina Järvi ja Julianna Brandt. He puhuvat 10 -osaisessa ohjelmasarjassaan rohkeasti siitä, miltä vammaisuus oikeasti tuntuu. Naiset tietävät mistä puhuvat, sillä molemmilla heistä on elämässä ikään kuin lisämausteena CP-vamma yksilöllisine haasteineen ja liitännäisongelmineen. Ohjelmasarjan tarkoituksena on osoittaa, että vamma on osa arkea, mutta se ei tee elämästä epänormaalia tai vähemmän täyttä, joten elämää ei ole pakko elää vamma edellä. Ohjelmalla halutaan ravistella nykyisiä käsityksiä vammaisuudesta ja haastaa kuuntelijoita kohtaamaan omat ennakkoluulonsa. Me vammaiset emme kaipaa sääliä tai ansaitsematonta ihailua. Voivottelun ja olalle taputtelun ajan toivoisi todellakin olevan jo ohi. Siksi onkin erityisen kiinnostavaa seurata, millaisia teemoja tämän raikkaan ensivaikutelman tarjonneen radio-ohjelman tulevissa osissa tullaan tarkastelemaan.

Kulutatko sinäkin inspiraatiopornoa?

Tähän Vammaiskultti-radio-ohjelman ensimmäisessä jaksossa esitettyyn kysymykseen ei ole helppo vastata, mikäli inspiraatioporno ei ole käsitteenä tuttu. Siksi haluan seuraavaksi muutamalla sanalla valottaa, mitä kyseisellä termillä tarkoitetaan. Sen lanseerasi aikoinaan Stella Young, australialainen koomikko, toimittaja ja vammaisaktivisti. Hänen TED-puheensa kyseisen teeman tiimoilta vuodelta 2014 löydät täältä.

Olen Youngin kanssa samaa mieltä, että on hienoa, jos voin vaikkapa työni tai kirjoitusteni kautta inspiroida ihmisiä, on heillä sitten jokin vamma tai ei, mutta en halua vammaisuuteni inspiroivan vammattomia ihmisiä. Inspiraatiopornossa on siis kysymys ennen kaikkea siitä, että vammattomille ihmisille toisen ihmisen vammaisuus riittää inspiraation lähteeksi. Tällöin vamman omaavan henkilön ainoana saavutuksena nähdään se, että hän on vammainen. Kun sosiaalisessa mediassa jaetaan kuvaa esimerkiksi kuntosalilla rehkivästä pyörätuolin käyttäjästä ja kuvaan liitetään vaikkapa teksti: ”Mikä on sinun tekosyysi?” ja kuva herättää vammattomassa ihmisessä ”vau, täytyy kyllä itse ryhdistäytyä ja lähteä lenkille, minähän voin juostakin” -ajatuksen, on kyse inspiraatiopornosta. Se synnyttää stereotypioita ja on alentuvaa käytöstä. Inspiraatioporno kaventaa vammaisten ihmisyyttä, kun meistä tehdään vain vammaisuuden ja siihen usein liitetyn sankarimyytin sanansaattajia. Samalla kategorisoidaan ihmiset ”normaaleihin” ja ”epänormaaleihin” ja tällaisen kahtiajaon katsotaan oikeuttavan vammaisten säälimisen. Meidän avullamme ei-vammaiset voivat ajatella, ettei heillä nyt niin kurjaa olekaan. Asiat voisivat olla huomattavasti huonomminkin. Taustalla on ajatus, että vammaisuus on aina tragedia ja vamma yksilön puute, josta halutaan päästä eroon. Enpä minä ainakaan koe elämääni vamman kanssa kärsimykseksi. Ja toisin kuin inspiraatiopornossa oletetaan, monin tavoin esteellisen yhteiskunnan vammaisille yksilöille aiheuttamat ongelmat eivät suinkaan ratkea sillä, että me hymyilemme iloisesti ja olemme kiitollisia – vammastamme huolimatta.

Vasta sitten, kun meidätkin nähdään ensisijaisesti ihmisinä, ei siis vammaisina, omine vahvuuksinemme ja kiinnostuksen kohteinemme, olemme ottaneet tärkeän askeleen kohti aitoa tasavertaisuutta. Tällöin voimme aiempaa paremmin tuoda osaamisemme esiin ja saavuttaa jotakin aidosti huomion ja arvostuksen arvoista. Vaikkapa kaupassa tai baarissa käyminen ei sitä todellakaan ole. Jos siis ajattelit todeta seuraavalle kohtaamallesi pyörätuolilla liikkuvalle esimerkiksi kaupan kassalla näin: ”Onpa hienoa, että sinäkin olet täällä”, kannattaa kommentti jättää sanomatta. Siinä, että vamman omaava ihminen tekee tavallisia asioita ei ole mitään erityisen hienoa tai ihmeellistä. Vammaisuus ei ole este ihan normaalille ja hyvälle elämälle.

Kommentit